Täällä maaseudun rauhassa on yleensä hyvä olla. Maailman pahuus ei ulotu tänne asti. Suurpolitiikan mainingit sammuvat jo kaupunkien laidassa ensimmäiseen petäjikköön. On erehdys luulla, että ne voisivat riistää meiltä ruokahalun ja unen virkistyksen. Locarno? Geneve?? Kansainliitto??? Hebreaa! Me annamme niille pitkää ja paksua palttua. Meillä on terveet vaistot, ja me kyllä tiedämme, millä asioilla on jotain merkitystä ihmiselämässä.
Ainoastaan kaksi asiaa meitä, niin sanoaksemme, lämmittää. Kun meidän nuori voimahurme kohoo syksyllä tähkäin teriin (kirjallinen ryöstö – ei varkaus) ja toisen kerran kevättalvella, jolloin meille myönnetään veroäyrejä, niin sanottuja. Me olemme enimmäkseen maatalousmiehiä, mutta lisäksi meidän hartioillamme on joku virkamies eli palkannauttija, joilla on se yhteinen ominaisuus, että he ovat aina tyytymättömiä. Allekirjoittanut on eräs sellainen. Emmekä ollenkaan kainostele tunnustaa, että olemme taasen kokolailla ”sinnihnämme” – niinku meirän puoles plaarahan sanua.”
