Nuoriso näyttää yhä enemmän jäävän oman onnensa nojaan. Vanhempi väki ei tahdo heitä ymmärtää. Elämänsä varrella saavutettujen kokemustensa perusteella heillä on vakavammat käsitykset kuin kokemattomalla nuorisolla. Siitä ehkä johtuu, että he tahtoisivat saada nuorisonkin vakavaksi ja menevät vaatimuksissaan niin pitkälle, että tuomitsevat kaiken nuorison toiminnan ja vetäytyvät syrjään. Onpa paikkakuntia, joilla vanhat muodostavat suljetun piirin ja jos nuorisoa sattuu sinne eksymään, on heillä ankarat nuhdesaarnat valmiina, mutta ei mitään rakkaudella annettuja neuvon sanoja. Vanhat ovat saaneet sellaisen epäihanteellisen käsityksen, että ihmiselle riittää sellainen toiminta, mikä on välttämätöntä aineellisen toimeentulon hankkimiseksi. Kun tekee työnsä, syö ja lepää tarpeeksi, muuta ei muka tarvitse. Ilo on liikaa ja leikki on jo vallan sopimatonta, jopa suorastaan pahe, jota on kaikin voimin mitä ankarimmin vastustettava. Jos syöminen ja lepääminen jää ainoaksi elämän ihanteeksi, on se liian vähän ihmiselle, se ei voi tyydyttää ainakaan elämänhaluista nuorisoa, eikä se saa sitä tyydyttää. Miten sellainen nuoriso voisi vastaisen elämän vastuun kantaa ja miten sille voitaisiin vastuu uskoa!
