Laitasaareen viitataan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1543. Arkelogiset jäljet kertovat paljon vanhemmastakin asutuksesta, laajimmillaan kylä kattoi lähes koko nykyisen Muhoksen alueen.
Voit kertoa muistosi tai antaa lisätietoja tarinoiden ja sivujen alalaidassa. Anna nimesi (näkyy muille) ja sähköpostiosoite (näkyy vain sinulle ja päätoimittajille) ja lähetä kommenttisi. Jotta roskaposti ei pääse läpi, kommentit julkaistaan vasta kun olemme ne lukeneet.
Lue Ohje ja Useasti kysyttyä
Lapsuuden varhaisimmista aistimuksista mieleeni on jäänyt Monolan tuoksu. Se pysyi vuodesta toiseen aina samana ja lehahti tuttuna vastaan, kun pitkänkin ajan jälkeen Monolan oven avasi. Se oli vanhojen esineiden, ajan patinan, kahvin, mausteiden, lamppuöljyn ja lukemattomien tuntemattomien ainesten salaperäinen sekoitus. Se oli monivivahteisempi kuin naapurissa, missä aina tuoksui pelkästään puhtaalta. Hägglundeilla näyttikin alati olevan meneillään suursiivous.
Myöhäinen kanerva pohjoisen maan
elokuun iltoina herää.
Aukaisee kuutamoon katseltavaa,
yölliseen hopeaan kiedottavaa
kun ruusut ja lemmikit lepää.
Sinikellot häipyivät vaieten.
Saloilla kanerva helää.
Saattaneet kuunnella vain hiljeten
hymniä vienoa kanervien.
Muistumat muistojaan kerää.
Hyvänolon tunteita tajuusi saat,
elämä kiehtoen kutsuu nyt taas:
Salojen kanerva helää.
– Salli Lund, 1970
Lohelan Pentti on haastatellut Vauhkolassa asuvaa Risto Huttusta (s. 1934).
Vanhoja esineitä on meillä toistasataa. Vaimo jo kyllästyi niihin, piti viedä osa traktoritalliin, osa niistä on vanhalla puolella. Aikoivat hakea osan kotiseutumuseoon, vaan eivätpä ole vielä ehtineet. Asuintalossa on myös komea Amerikanarkku, sen toivat Mertaniemen veljekset Suomeen palatessaan.
Löytyy mm. riihivarsta vuodelta 1903, puukolla on tehty vuosiluku. Miten sitä käytettiinkään? Puinnista ajettiin ensin lyhteet riiheen. Osa laitettiin orsille, osa lattialle pystyyn. Riihi lämmitettiin ja kuivaneet lyhteet lyötiin seinään, enimmät jyvät pois. Sitten lyhteet levitettiin lattialle ja niitä mätkittiin varstalla. Ensimmäiseksi otettiin oljet pois madrassitarpeisiin, sitten jyvät lajiteltiin rusamasiinalla sekä säkitettiin. Vanhasta tallista löytyy vielä rusamasiina, sitä käytettiin joskus puolukoiden perkuuseen.
Aikoinaan Vilhon sairastuminen oli ollut koko perheelle ankara isku. Äitinikin, silloin 12-vuotias, muisteli usein sitä aikaa järkyttyneenä.
Vilho oli kävellyt huoneessaan edestakaisin rauhattomana ja unettomana ja vaipunut yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Häntä oli alkuun hoidettu sairaalassakin, mutta ilmeisesti lievänä tapauksena ja omasta toivomuksestaan kotiutettu. Lupaavat opinnot olivat katkenneet. Kun poika palasi kotiin äidin turviin parantumattomasti sairaana, edessä näytti olevan elinikäinen taakka. Ahdistavimmin se painoi äitiä.
Oheisesta käräjäkirjapöytäkirjasta ilmenee, että Kestissä no 35 on ollut kestikievari 1760-luvulla:
Salpietarin keittäjämestari Henrik oli ilmoittanut kruununnimismies Christian Petri Zimmermanille, että silloin kun talollinen Pehr Tuppurainen Sotkajärveltä juhannuksen aikaan oli tullut alas, niin salpietarinkeittäjä Pehr Moilanen Muhokselta oli karannut Pehr Kestin kestikievarissa olleesta salpietaripannusta (pannun keitosta) ja Pehr Tuppuraisen kanssa veneellä paennut, eikä häntä sen jälkeen ole löydetty, vaikka hän on kuuluttanut hänet sen takia laillisesti rangaistavaksi.
Tuppurainen ei myöntänyt ilmiantoa ja sanoi, että hän oli vaimonsa kanssa ollut yötä Kestin talossa, jossa salpietarin keittäminen oli, ja sitten kun hän oli käynyt jumalanpalveluksessa sunnuntaina, hän oli mennyt pois, mutta Moilanen ei ollut hänen mukanaan, vaan oli nukkunut ladossa, eikä hän tiennyt enempää.
Pehr Kestin vaimo Walborg Eskilsdotter todisti, että Moilanen oli lauantai-iltana mennyt pois, eikä hän tiennyt minne hän oli lähtenyt, eikä häntä sunnuntaina enää näkynyt. Ja Tuppurainen oli lähtenyt vasta sunnuntaina, jolloin Moilanen ei ollut hänen mukanaan. 1