Laitasaareen viitataan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1543. Arkelogiset jäljet kertovat paljon vanhemmastakin asutuksesta, laajimmillaan kylä kattoi lähes koko nykyisen Muhoksen alueen.
Voit kertoa muistosi tai antaa lisätietoja tarinoiden ja sivujen alalaidassa. Anna nimesi (näkyy muille) ja sähköpostiosoite (näkyy vain sinulle ja päätoimittajille) ja lähetä kommenttisi. Jotta roskaposti ei pääse läpi, kommentit julkaistaan vasta kun olemme ne lukeneet.
Lue Ohje ja Useasti kysyttyä
1890-1900 lukujen vaihteessa heräsi toivomus saada Laitasaareen oma postipysäkki. Postit menivät Muhoksen kirkonkylälle, mikä aiheutti lehtien ja kirjeiden noudossa sekä lähetyksessä ylimääräistä vaivaa. Postit lähtivät tuolloin Oulusta Muhokselle, Utajärvelle ja Puolangalle maanantaina, torstaina ja lauantaina klo 10 illalla. Asiasta kirjoitettiin mm. 21.12.1900 Kaiku-lehdessä sekä 4.3.1902 Louhi-lehdessä, josta alla
Kaleva-lehdessä kirjoitettiin lauantaina 11.7.1914 1
Jo keväällä oli Muhoksella tehty eräs rahalöytö. Kosulan kylässä olevan Ähkylän talon pellosta oli sitä muokattaessa löydetty rahoja. Tuo pelto kuuluu parikymmentä vuotta sitten tehdyn metsämaahan, joten paikalla on ennen kasvanut metsää.
Pellolta on löydetty hopearahoja noin parikymmentä kappaletta ja lisäksi eräs hopealusikka. Tämä lusikka oli erittäin hauskan näköinen. Se on paljon leveämpi kuin nykyiset lusikat, ja sen varsi on melko lyhyt. Varren päässä on lisäksi kruunu, joten lusikka näkyy olleen tavallista arvokkaampi. Samaa todistaa sekin, että lusikasta on osa kruunua ollut kullattuna, mistä selvät jäljet ovat vielä näkyvissä.
Kaiku-lehdessä kirjoitettiin perjantaina 5.6.1914 1
Viime torstaina kun Ähkylän talon renki Jaakko Holappa Muhoksen Laitasaaressa oli kyntämässä, löysi hän pellosta vanhoja hopearahoja ja koristeellisen hopealusikan.
Rahat olivat hajallaan siellä täällä aivan maanpinnassa ja oli niitä kaikkiaan 14 kappaletta. Muut paitsi kaksi pienintä, noin pennin rahan kokoisia, olivat verrattain hyvin säilyneitä, ja saa niissä olevista kirjoituksista ja iästä hyvin selvän.
Väinö Fredrik Virkkunen (ent. Snellman, s. 14.11.1894 Laitasaari, k. 13.7.1953 Helsinki) oli suomalainen jääkärieversti. Hän sai sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa ja tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajana Valkoisen Armeijan riveissä.
Virkkusen vanhemmat olivat agronomi Albert Herman Nils Henrikinpoika Snellman (s. 6.1.1857 Rovaniemi, k. 18.11.1921 – lue muistokirjoitus tästä) ja Mathilda Katharina Matts Leanderintytär Källström (s. 27.8.1867 Oulu). Isä työskenteli opettajana Koivikon maatalouskoulussa ja oli perustamassa Saarelan osuusmeijeriä Yliväärän tilalle. Hänen perheestään voi lukea täältä.
Öistä lauluas,
kuohujes säveltä
unhoita en,
Merikoski!
Tarujas, kuunteli
soitin mieleni
yhäti uusia:
kuohuja, pauhua,
värejä, sointuja
vireitä tunnelmiin
sain kuohulaulussa kosken.
Niitä lennätti
puhaltava tuuli
hulmuvin harjoin
mereltä ryntäävä,
Pohjan lahdelta.
Mutta mieleni
vihurituuli vain elämää
ja vapautta vaati
se kaikelle kahlehditulle…
Itkua ihmisen
kuunteli hiljeten.
Rynnätä tahtoi
myrskyä päin!
Ja laulaa
se tahtoi
niin kuin
kahleille ärjyvä,
vapautta huutava
ryöppyävä Merikoski
kevätyönä pauhaa.
– Salli Lund (Virta vierii, 1971)