Talven pitkän uinuu korven syli jylhä,
etsiskelee tikka einettään.
Huuhkain huhuilee huoliaan
kunnes kevät-kukkuun puhkee käen rinta…
Koivu pursuttelee mahlojaan.
Antaa kevät armas auvoaan:
kiitää rusko punapurjeillaan
päivän sinimereen, hymy sen nyt siintää,
haastain poutapäivää paahtavaa,
vetten kimmellystä, kevää kohinaa.
Purot paisuttavat virtain vanhaa uomaa
kun ne ryöhyävät tulvillaan.
Tuosta kosket yltyy jylinään.
Mutta tulvakin saa olla hyödyn tuoja:
auttajaksi rakentavan maan
voidaan vedenvoima valjastaa –
koski kuohuu – antaa tulla vaan
tukkipuuta – jota Pohjan kosken lailla
nielee rakennelmat. Uittajaa
hyvin puhein muistaa rannat saa!
Rohkeana uittomiesnä Ontrei
puheeks miesten kesken kantautuu.
Moni ajanhukka pelastuu
laatutuumin, hyvin neuvonannoin.
Niitä haastaa miehet tulillaan
kosken puohutessa pauhuaan…
Metsän äänet ilta vaientaa
sydänöiseen torkkuun viekoittaa
korvaa kesselille kallistain.
Veden tummaa pintaa tukit soljuu
laskupuomin suulta suoltautuu
väylän laitumille purkautuu.
Vartiossaan vonkamies ei torku,
ruuhkan vaaraa vaanii, varautuu –
jos korven körmy kiveen asettuu
tuosta tuokiossa tukkiruuhka juuttuu
sillä usein hyvät neuvot puuttuu.
Kaikkein kuuluisinta taitajaa
vaanii vaara ruuhkaa purkaissaan.
Huuto kevätyössä – ”Puomi kiinni!”
Miehet lepäilevät havahtuu.
Sieppaa keksi, ylös punnertuu
kuullen vastahuudot – puomi on jo kiinni.
Uittomiehet rantaa painaltaa.
– Salli Lund (omistan M.M:lle, veljelleni)
