Kalastusoikeuksien valtaamisen viimeisteli kuningas Kustaa Vaasa, joka määräsi kruunun oikeuden koskemaan kaikkea lohenkalastusta. Hän sääti sääntölohiveron ja otti osaksi tai kokonaan haltuunsa kirkonkymmenykset ja luostarien kalastuksen. Vuonna 1602 annettiin uusi määräys, jonka mukaan joka toinen pyydetty kala kuului valtiolle, eli toisin sanoen oli kalastettava ”yhtenä päivänä itselle, toisena kruunulle”. Määräyksen noudattamista valvomaan asetettiin erityisiä lohivouteja. Tavallinen kansa oli luonnollisesti tyytymätön tilanteeseen, ja vuonna 1607 se pyysikin päästä takaisin ”vanhaan sääntöön”. Vuonna 1618 kuningas lopulta lähetti valtaneuvos Filip Schedingin neuvottelemaan kalastussopimuksista Pohjanmaan talonpoikien kanssa. Neuvottelujen tuloksena solmittiin talonpojille huomattavasti edullisempi ja molempia osapuolia tyydyttävä sopimus 18.5.1618. Sopimuksen mukaan kruunu luovutti Oulujoen lohenkalastusoikeuden talonpojille vuosivuokraa vastaan. Vuosivuokra oli 35 tynnyriä tuoretta lohta, nykymittojen mukaan 4 165 kg. Myöhemmin vuokrassa siirryttiin rahalliseen korvaukseen. Kyseinen sopimus pysyi voimassa Kemin ja Iin alueella vuoteen 1888 ja Oulun alueella vuoteen 1919 saakka, vaikka se keskeytyikin välillä vuosina 1737–70. 1
Muhoksen lohipato rakennettiin joka vuosi melko pian jäiden lähdön jälkeen, yleensä kesäkuun puolivälin jälkeen. Rakentaminen eli ”padon iskeminen” kesti noin viikon verran ja sitä oli rakentamassa viitisenkymmentä miestä. Patotarpeiksi piti osakkaiden tuoda ”12 (joskus myös 24) patovaajaa, puoleksi 4 ja 5 syltää pitkiä, 2 liiveriä, 10 sarjaa/sarjoa ja 200 väännettyä koivuvitsaa lohiverolta”.
