Tääl’ vainiot valtavat lainehtii,
Taas tähkää kultaista kantaa.
Ne muistoja varhaisvaiheisiin
taruaikojen taakse antaa,
kun kirveet iski ja nuijat löi,
oli elämästä taistelu päivin ja öin
kans’ karhun ja syksyn hallan.
Tämä lakeus kuullut kummia on,
kaikk’ tuntenut lastensa parvet;
kuin karskisti uhmasi kohtalon
ain korjaten kuoleman arvet,
söi pettua, käytteli keihästään,
verin pirskotti Pohjolan hangen ja jään
vuoks’ vapauden, lastensa onnen.
Kuohu koskien kauhuista kertoa voi,
kun Ruotsin ja Ryssän rauta
tääl’ välkkyi verinen, hurmetta joi –
oli luotuna heimomme hauta -.
Idän kotka ja lännen viikinki
näin vuoroin saalista samoili;
vain rauniot jättivät tänne.
Nää muistoja aikain menneitten –
kuin taruja vuosien takaa;
toki totta, ei erhettä jäljissä sen,
ken sankarimainehin makaa.
Sen meidänkin silmämme nähneet on:
yhä heimomme henki on horjumaton,
ja vapaus töitten summa.
Niin kauvan kuin taru taistoista saa
ikihehkuun sankaririnnan
ei huolia huokaa Pohjolan maa,
verin maksavi onnensa hinnan:
jo ammoin tää vala vannottiin,
sen on sanat isketty marmoriin.
Lue siitä, jos muistosi murtuu.
Tulikirjaimin tuntosi pohjaan lyö
sanat sankarivaiheista saadut!
Lue siitä, kun uhkaa halla ja yö;
pidä siksi, kun mullaksi maadut
vala pyhänä: ”Puolesta synnyinmaan
joka pisara vertani vuotaa saa!”
Kautta urhojen muiston se vanno!
– G. A. Ala-Kojola
Kokkola, tiistaina elokuun 8. pnä 1920
