Laitasaari

Otamme taas isosta aikaa tämän varakappaleen – kynän, piti meidän sanoa – käteemme ja selostamme näitä Nuottarannan kuulumisia, joita ei ole Kalevan palstoilla näkynyt toviin aikaan, kun sattui niin onnettomasti, että tämä sen ainoa kirjeenvaihtaja ensin poltti kätensä kuumalla puurolla ja sitten kuoli se musta koiranpenikka naapuritalon russakkain kanssa yhteiseen ja yleiseen myrkytykseen, ja sen jalon elukan kuolema saattoi kirjeenvaihtajan niin yrmeäksi ja epäluuloiseksi, että oli vähiltä livistää terveellisempiin ilmansuuntiin, ettei vain jonain kauniina iltapuhteena löytäisi itseään sudenridasta, käpälälaudasta tai jostain paikasta taikka yksinkertaisesti makaamasta kalpeilla kääriliinoilla ympärillään joukko Nuottarannan murhepukuista hautajaisyleisöä, joka juotuaan vainajan jälleenjääneet kahvivarat, keskustelisi, että vainaja taisi siltäkin olla jalo mies, vaikka olikin niin pöljä, että luuli boorihappoa ruokasuolaksi.

(lisää…)