Me sivistyneen ajan valistuneet ihmiset saamme monesti halveksivasti hymyillä monelle vanhan ajan käsitykselle – niinkuin sillekin, että tämä pieni, vähäpätöinen maapallo olisi muka kaiken olevaisen keskipiste ja että kaikki muut taivaan kiiluvaiset tähdet kiertäisivät tämän ainutlaatuisen arvokkaan kappaleen ympäri, jota sanotaan maaksi. Vaikka maata tässä on mitätön kourallinen esim. kiveen verrattuna, puhumattakaan kiinteän kuoren alla olevista tuntemattomista kiehuvista ainemassoista, jotka suurimmalta osalta muodostavat tämän ns. maapallon.
Niin me teemme – hymyilemme ja halveksimme. Ja me teemme sen siksi, että me itsekin tunnemme olevamme sellainen ainutlaatuinen suuruus kaiken vähäpätöisyyden keskellä. Me olemme se suuri jättiläinen, joka on määrätty johtamaan maailman kohtaloita – se nero, jonka on vaikea käsittää ja varsinkin sietää sitä auttamatonta typeryyttä, joka on vallitsevana ilmiönä meidän ympäristössämme. Jospa vaan me saisimme ohjata kansaa – ja miksei saman tien kansojen kohtaloita! Mutta ei – tylsä ympäristö ei näe meidän suuruuttamme. Siihen se on liian tyhmä!
