Laitasaari

Laitasaari: tarinoita Koivikosta Oulunsuun rajalle ja Sanginjoelta Lanin Sosolle.

Laitasaari

Laitasaareen viitataan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1543. Arkelogiset jäljet kertovat paljon vanhemmastakin asutuksesta, laajimmillaan kylä kattoi lähes koko nykyisen Muhoksen alueen.

Yhteistyössä

Laitasaari-seura

Kommentoi tekstejä

Voit kertoa muistosi tai antaa lisätietoja tarinoiden ja sivujen alalaidassa. Anna nimesi (näkyy muille) ja sähköpostiosoite (näkyy vain sinulle ja päätoimittajille) ja lähetä kommenttisi. Jotta roskaposti ei pääse läpi, kommentit julkaistaan vasta kun olemme ne lukeneet.

Lue Ohje ja Useasti kysyttyä

Uusimmat kommentit

  • Aku pakinoi – Nuottarannan kilpahiihto (1921)

    Hiihtokilpailut v. 1936

    Ensimmäinen sana, jonka Nuottarannan mainehikkaat lylynlykkijät valuttivat huuliltaan eräänä vesisateisena sunnuntaiaamuna, oli sellainen, että siitä tavallisesti painetaan vain ensimmäinen ja viimeinen kirjain, ja on sillä alkuaan nimitetty n.s. pimeyden pääruhtinasta, sikäli, mikäli, asianomaisessa valtiossa vielä elellään monarkian hengessä.

    Koko Nuottaranta suhtautui ymmärryksellä tuohon mielenilmaisuun, vaikka nuottarantalaisista ei voida veisata läheskään kaikkia säkeistöjä tuosta kuuluisasta virrestä: ”Ah kuinka paljon pakanoita.”

    (lisää…)

  • Kalevalanjuhla Muhoksella (1885)

    Kaiku 15.7.1885 NO 56, s. 2

    Kalevalanjuhlaa Muhoksella vietettiin viime lauantaina tämän kuun 11 päivänä Tikkalan mäen ja kirkon välisellä kentällä. Tämä paikka on jo luonnostaan kaunis, ja sopi erinomaisen hyvin tarkoitukseensa. Juhlaa varten oli siihen laitettu erityisiä varustuksia. Ympäriinsä nähtiin lippuja ja koivuja. Toisessa laidassa oli havuportti ja portin päällä havuköynnösten ympäröimä kirjoitus ”1835 Kalevala 1885” sekä toisessa laidassa niinikään lipuilla ja köynnöksillä somasti koristettu puhelava. Keskellä kenttää oli pitkä salko liehuvine lippuineen.

    Ilma oli mitä kaunein, niinkuin luonto muutenkin. Kansaa lienee ollut koolla 600 hengen paikoilla. Oulun vapaaehtoisen palonsammutuskunnan soittokunta soitti juhlan aluksi ”Suomen laulun”, jonka jälkeen nousi puhelavalle lehtori M Rosendahl 1 pitämään puheen isänmaasta ja velvollisuuksistamme sitä kohtaan.

    Seurasi sitten ”Savolaisen laulu” ja uusi puhe, jonka piti ylioppilas A Snellman 2 siitä ”minkämoiseksi Kalevan runot kuvaelevat tosimiehen ja tosinaisen”. Puheen jälkeen kajahti ”Maamme laulu” ja ”Kuule kuinka soitto kaikuu”.

    Hetken perästä kansakoulunopettaja Polvinen 3 nousi puhelavalle ja lausui muutaman sanan suomalaisesta sananparresta: ”Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto”. Vihdoinkin luettiin muuan runo, joka oli tilaisuutta varten sepustettu.

    (lisää…)

  • Aku pakinoi – Yleisöltä (1941)

    G. A. Ala-Kojola opettajaseminaarissa

    Me sivistyneen ajan valistuneet ihmiset saamme monesti halveksivasti hymyillä monelle vanhan ajan käsitykselle – niinkuin sillekin, että tämä pieni, vähäpätöinen maapallo olisi muka kaiken olevaisen keskipiste ja että kaikki muut taivaan kiiluvaiset tähdet kiertäisivät tämän ainutlaatuisen arvokkaan kappaleen ympäri, jota sanotaan maaksi. Vaikka maata tässä on mitätön kourallinen esim. kiveen verrattuna, puhumattakaan kiinteän kuoren alla olevista tuntemattomista kiehuvista ainemassoista, jotka suurimmalta osalta muodostavat tämän ns. maapallon.

    Niin me teemme – hymyilemme ja halveksimme. Ja me teemme sen siksi, että me itsekin tunnemme olevamme sellainen ainutlaatuinen suuruus kaiken vähäpätöisyyden keskellä. Me olemme se suuri jättiläinen, joka on määrätty johtamaan maailman kohtaloita – se nero, jonka on vaikea käsittää ja varsinkin sietää sitä auttamatonta typeryyttä, joka on vallitsevana ilmiönä meidän ympäristössämme. Jospa vaan me saisimme ohjata kansaa – ja miksei saman tien kansojen kohtaloita! Mutta ei – tylsä ympäristö ei näe meidän suuruuttamme. Siihen se on liian tyhmä!

    (lisää…)

  • Suursiivouspäivä Parantolassa

    Siivousta parantolan parvekkeella

    Tässä luutut ja harjat huiskaa,
    vesi kaiken lian poijes suihkaa.
    On suursiivous käynnissä.
    Siivoojina ovat tässä Iida ja Martta, pukkia pesemässä.
    Emäntä Ontero oiva, sysäyksiä kaiteelle antaa,
    Taimi vain on luutua vääntämässä.

    Kuva on 1930-luvun loppupuolelta; Vas. Taimi Aliina Tapio o.s. Kilpeläinen (s. 1910) Jurvakaisen no 25 Lippo-Tikkasesta. Emäntä Onterosta no 60 oli Hilma Mäkelä o.s. Palovaara (s. 1897), tunnistus Aino Keränen (o.s. Mäkelä), Hilman tytär. Keitä olivat Iida ja Martta?

  • Laukussa leipää ja piimää

    Eihän sitä joka sunnuntaiksi, kun oltiin esimerkiksi kartoittamassa, tultu suinkaan kotiin, vaan sitä oltiin montakin viikkoa ja talosta taloon vaan kuljettiin.

    Tämä maanmittausinsinööri Heikki Järvelän lausahdus tiivistää mainiosti 1900-luvun alkupuolen maanmittarin kenttätyökauden. Maanmittarit olivat aikansa tutkimusmatkailijoita, jotka liikkuivat niin pelloilla, metsissä, tuntureilla kuin vesilläkin.


    Kuvassa kartografi Heikki Junno nautti ruokansa puukulhosta (Lähde: Maanmittausmuseo)

    Matkanteko vei suuren osan maanmittarin ajasta 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Paikasta toiseen liikuttiin jalan, hevosella, veneellä, junalla ja höyryaluksilla. Mikään muu virkakunta ei matkustanut yhtä paljon, eikä mikään muu virkamiesryhmä tutustunut yhtä perinpohjaisesti maahan, asutukseen, ihmisiin ja luontoon kuin maanmittarit. Kanssakäyminen oli läheistä ja pitkäaikaista.

    (lisää…)