Näitkö metsän komopuuta?
Sadat vuodet vahti kuuta,
katsoi nousut auringon,
vältti myrskyn vahingon.
Jätti seisoi juurillansa
kasvatteli poikiansa.
Vähenivät, varisivat
havuneulat putosivat,
jäivät maahan maatumaan.
Kelovanhus seisoo vaan…
Nytpä silmää pesäpuuta,
onkaloa, pöntön suuta:
Talo lysti oravalla
metsän vaarin hartioilla.
Siinä kävyt jyrsitään,
poikuetta vaalitaan.
Löytää herkun punahattu
palokärki vanha tuttu.
Kelohonkaa harmajaa
punatulkku tarkastaa
sen kun sisään puikahdat,
aukosta taas kurkistat –
niin kuin silmä puulla oisi,
hymyn häivän nähdä voisi.
Talvipäivän ystävillä
keltarinta tiaisilla
pesäsuoja mieluisa
onkalossa laatuisa
tuiskuöinä uinahdella
kesäkultaa odotella.
Niinpä metsän vanha isä
luonnonluomaa suojaa, lisää.
Ethän ylenkatso vaan
rojo-oksan kompuraa –
luonnon meno jatkuu niin –
mäntypuusi suojaa siis.
-Salli Lund
