Laitasaari

Laitasaari: tarinoita Koivikosta Oulunsuun rajalle ja Sanginjoelta Lanin Sosolle.

Laitasaari

Laitasaareen viitataan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1543. Arkelogiset jäljet kertovat paljon vanhemmastakin asutuksesta, laajimmillaan kylä kattoi lähes koko nykyisen Muhoksen alueen.

Yhteistyössä

Laitasaari-seura

Kommentoi tekstejä

Voit kertoa muistosi tai antaa lisätietoja tarinoiden ja sivujen alalaidassa. Anna nimesi (näkyy muille) ja sähköpostiosoite (näkyy vain sinulle ja päätoimittajille) ja lähetä kommenttisi. Jotta roskaposti ei pääse läpi, kommentit julkaistaan vasta kun olemme ne lukeneet.

Lue Ohje ja Useasti kysyttyä

Uusimmat kommentit

  • Kesätauko päättynyt!

    Lähes kolmen kuukauden kesätauko on ohi ja Laitasaaren kylähistoriasivusto on jälleen auki kaikille lukijoille. Kiitos Laitasaari-Seura ry:n vanhoille ja uusille jäsenille kannatuksesta! Teidän ansiostanne kylämme historiankeruu jatkuu jo kuudetta vuotta!

    Uusille lukijoillemme – tutustu sivuston ohjeeseen jonka löydät tästä – lue myös useasti kysytyt kysymykset. Tekijänoikeuslauseke näkyy pääsivun oikeassa yläreunassa.

    – Solja ja Sari

    P.S. Kirja (Laitasaaren kylähistoria I) on loppuunmyyty! (päivitys 1.11.2017)

  • Elämää ennen vanhaan Väärän tilalla – osa 1

    Eila Nurro o.s. Valkonen muistelee lapsuuttaan Laitasaaren Väärän tilalla. Artikkelin kakkososa täällä.

    Väärän talon väkeä, Oulujoki taustalla

    Elämä oli ennen vanhaan työntäyteistä. Jo lapsena opittiin tekemään kovasti töitä. Eilan muistot lapsuudesta ovat kaikesta ahkeroinnista huolimatta myönteisiä.

    Etenkin talon isäntää Vanhaa isää, joksi Väärän isäntää Anttia kutsuttiin, Eila muistaa lämmöllä. Vanhalla isällä oli suuri sydän ja hän oli rauhaa rakastava mies, Eila toteaa papastaan. Talossa ei koskaan riidelty ja ruokaa riitti kaikille kävijöillekin. Anna-äidillä oli tapana sanoa, että laita vielä muutama ylimääräinen pottu kiehumaan, sattuu vielä joku tulemaan syömään. Vanha sanonta oli, ettei ruoka syöden lopu vaan saamattomuuteen.

    (lisää…)

  • Kultaiset korvarenkaat

    Kestin päärakennus

    Kauan sitten perustettiin Oulujokivarteen Muhokselle kolme komeaa tilaa; Koortila, Kesti ja Viinikka. Elettiin hansakauppiaiden aikaa. Näidenkin talojen perustajat lienevät olleet kauppasaksoja, jotka koggi-laivoineen liikkuivat lohen perässä. Olihan Oulujoessa kalaa ja lohipatoja. Kestin talolla taisi olla ihan viimeinen lohipato Kestinsaaren kohdalla. 1 Isot saaliit suolattiin tynnyreihin ja laivattiin Ruotsin kuninkaanhoviin Tukholmaan. Veroina nääs.

    Kesti-nimi periytynee sanasta gast, vieras. Muuttui sitten Gestiksi ja lopulta Kestiksi. Talossa on aikojen kuluessa asunut monia, jotka ovat ottaneet talon mukaan nimensä. Minunkin suku oli Halosia ja Bisejä.

    (lisää…)

  • Unikko

    Laitasaaren kukkaistytöt

    Unikko loimuaa,
    myöhäinen tulikukka.
    Sen sisaret jo ovat sammuneet.
    Punainen unikko.
    Sydän hiilen musta.

    Syyssuven iltayö uneksii.
    Myöhäisunikko ei nuku.
    Se ei salli punaloimuteriön
    kääriytyä hiilenmustan
    sydämensä ympärille.

    Myöhäinen, unohtunut
    hymyilee yölle.
    Elämälle.
    Juo laulua rakkaudesta.
    Se itsekin tahtoisi laulaa
    maailmalle, yölle ja itselleen
    laulun kiihkeästi eletystä hetkestä.
    Kenties ensimmäinen yö halloineen
    tuo kuuraa, taittaa, vie pois.
    Painaa povelleen.

    Ovat kukkineet kesänsä
    hilpeät unikot hymysilmin.
    Veden kantajat virvoittivat niitä
    laulavia, ilosilmäisiä lempikukkiaan.
    He sivuuttivat surun unikon
    keskenkasvuisen.  Sen myöhästyneen.

    Kalvoi jano ja ainainen ikävä,
    kunnes avaruuden ensikuutamo
    ja päivän vilvas sadekuuro
    herätti hauraiden
    unikuvien häilyvään varjoon.

    Uneksi myöhästynyt.
    Ei untesi toteutuminen ole tärkein.
    Pala lyhyt, pieni ohikiitävä hetkesi!
    Se on Sinun.

    Myöhäinen unikko lehahti
    tulenpunaiseen loimuun.
    Näki unia kesän lämmöstä
    ja onnellisesta rakkaudesta.

    – Salli Lund (Virta vierii, 1973)

  • Lyyli Similä: Aarnivalkeat

    Hopearahat Ähkylän pellosta

    Toistakymmentä vuotta sitten oli muutaman talon (Saarelan) poika ollut kyntämässä kotitalonsa peltoja jokitörmällä. Äkkiä oli sahrojen kärki tarttunut johonkin kovaan esineeseen niin lujaan että iso, vahva hevonen pysähtyi. Ajaja oli mitään aavistamatta käskenyt hevosta, mutta samassa oli alkanut mullasta kuulua helinää ja ”saharan” kärkeen oli ilmestynyt hyvin suuren pullon suuosa. Mies oli arvellut että pullossa oli ollut rahoja, ”vain ne painuvat maan alle ku en älynny ottaa. Hajin kotuva lapijon ja kaivon sitä peltuva, mutta en mittää löytäny. Pullon katkennu laita oli aivan kirkas.”

    Aarnitulien, eli murteessamme aarrevalakijain sanotaan palavan kesäaikana. Silloin niitä sanotaan ”puhistettavan”. Veljeni oli kerran huomannut ison pajupehkon palavan komein liekein lähellä rantatietä ja luullen junan kipinän sytyttäneen sen, kiirehti sammuttamaan paloa. Mutta kun hän tuli paikalle, ei palosta näkynyt jälkeäkään ja pajupehkokin oli yhtä tuuhea ja viheriä kuin ennenkin.

    (lisää…)