Ken eloon loihti Suomen korvet,
ja kamppaili kanssa karhujen, hallan?
Ken hurmetta vuosi, kun sotatorvet soi, vihamiehen,
mi murhaten kulki
ja ikeeksi laski verisen vallan?
Talonpoika se oli, joka raatoi;
hän rämeistä perkasi pellot ja söi
väliin pettua, viljan halla kun kaatoi.
Nälissään taisteli miekoin ja nuijin,
edestä vapauden henkensä möi.
Hänen on tämä maa – sen metsät
ja pellot,
ei suvun vierahan käskijäherran.
Jo sortajan soikoon kuolinkellot!
Ken orjana ois omalla maalla,
joka ostettu verellä on kerran?
Siis suoraksi selkä, talonpoika Suomen,
älä nöyränä piiskurin ruoskaa nuole!
Toki aukee uusi usvissa huomen,
mikä onnesi auringon maille tuo;
et ikeen alle kurjana kuole.
Nyt voittomielin työhön käyös,
sä jälkeläinen urhosuvun!
Pois henget hallain! Joka korpi
nyt saakoon viljan kultapuvun!
Pois sumut erimielisyyden!
Käy yhteisvoimin huomistyöhön!
Myös tiedon, taidon suuri soihtu
kohota ylös hengenyöhön!
On aura, oppi, suurin suoja,
ja turva lujin yksimieli.
Älä luota viekkaan valhehymyyn!
Voi harhaan johtaa kadekieli.
Siis käsi käteen peltomiehet!
Teit’ aatteet samat yhteen vaatii.
Se kuole ei, ken veljeshengin
lait turvaksensa itse laatii.
Tie voittoon kulkee kautta taiston,
ja onnenrantaan uskonpursi vie.
Työ tehty tarmoin, intomiellä,
vuos’tuhansien taakse raivaa tien.
Teit’ jälkipolvet silloin muistaa,
ja kummuillanne ruusut kukoistaa;
ne kaipaajille kuiskii hiljaa
– Tääll’ alla nurmen urhot uinuaa.
– G. A. Ala-Kojola
Liitto-lehti, sunnuntaina Marraskuun 4. 1917 – päivälleen sata vuotta sitten.
P.S. Ala-Kojola kuvassa 22-vuotiaana opettajaseminaarilaisena Raumalla v. 1916.
