Istun illoistani yhtä yksinäistä.
Kahvikulta hellan päällä henkii
tuoksuansa tutun kutsuvaista.
Kissa nukkuu. Tassut taapertavat
lemmen mutkateillä leikkimielin.
Liikahtelee lysti töpötassu.
Minä yötä kaulaan ypöyksin.
Lepopäivän päätän, moitiskelen
itseäni tuhlaria torun…
Missä lienenkin vain liikuskellut
työtä aitoa en totisesti tehnyt.
Turhaan harhaillut ja kuljeskellut.
…Jospa suostutella runoani sentään
illan ilokseni yrittäisin. Maanittaisin
niin kuin ystävääni. Sanantuojaani
ja vaalijaani.
…Ei nyt saavu. Laitumella laukkaa
irtipäässyt runon ratsu musta.
Riuska jalka. Hulmuharja hurja.
Luonnon lahjoittama. Tuskan tuoma.
Taitaa torkahdella ritvakoivun kanssa
muistaa sydänyötä kesäkuuman menneen
monikarva liinaharjan luona.
Suostutella sentään, taivutella koitan
toista itseäni, parempaani paljon.
…Ei se kuule. Suotta suuta soitan.
Hörähtelee… Lerpallaan on huuli.
Höpösillään. Tiesi mitä mieli
takoo silläkin ja näkee juuri
muita menneitänsä. Kuka tiesi
mitkä menetetyt mielenpäällä meiskaa…
…Suutun sille. Kireästi kiistän:
olen isäntäsi, tosi realisti,
että uskoisit niin puuttumani
peitotta tuon tietämiisi sulle.
Sinä, kuomaseni, romantisti
luimistelet suitsiessa mulle.
Intät irvistellen äkäisesti
vaikka puute puuvajassa liekkuu.
Puita hella alkaa metelöidä.
Yks ja toinen toiveissani kiekkuu.
Aika aamuviitta uusi saada.
Käsilaukku pyytää vaihetusta.
Etkö ymmärrä nyt yhtään saata –
tarvitseisin pientä lohdutusta.
…Puistat päätä. Roikahutat harjaa:
omat tieni. Laitumella kirmaan.
Toiste torkun. Muistan hetken armaan,
kun on aikani niin tulisesti liikun.
Esteaitain yli tiedät kuinka kiikun.
Nurkassani nuokun hämäryyden härmään.
Kissa kyyristellen kainalooni kiertyy,
suoltaa kissan hyrrää heiveröistä. Lupaa:
ei niin hätäpäivää runontupaan.
Ajan pelto nostaa sanan viljaa.
Tassutellaan. Tuumiskellaan hiljaa.
– Salli Lund, 1948
Hyvää Ystävänpäivää kaikille lukijoillemme! Viime vuoden ystävänpäiväruno oli tällainen – kuvan naisia on tunnistettu – ovatko nimet oikein?
