Olen metsälampi.
Pintani on musta
pohjamujuun asti jäätynyt.
Lumi, jään sisar, vielä viipyy
ja se on hyvä. Kuulen, elän.
Enkä odottele enää mitään.
Hyvä on näin.
Sitä lintuakaan en enää odottaisi,
joka ohikiitäen ennen
kätkeytyneen metsälammen
muisti. Se löysi toisen tien.
Paremman, jota siivellinen suosii.
Näin on hyvä!
Kuun valo viivähtää.
Tähti katsoo.
Tuijotamme vastaan
minä ja yksinäisyys.
Olemme onnellisia
hiljaisessa yössä
pohjiamme myöten
toisen minäni, yksinäisyyden
kanssa. Me tiedämme,
ja sukupolvemme tietää tarkoin
mitä rauha rannoillamme
merkitsee:
on hiljaisuus
niin pyhä ettei kuvata millä.
Metsä jymyä vailla.
Minun rannoillani –
metsälammen –
kättä miehet mielevinä
toinen toisillensa ojentavat.
Puhuvat.
Paremmasta pajattavat,
että vielä viihtyisämmin
onnistuisi elää.
– Salli Lund, 1973
