Lapseni kiintymys minuun, äitiinsä on järkkymätön. Hän ehähtää minut ovella: — Äiti, älä lähde! Tämä kuulostaa käskyltä, lailta. Koetapas olla noudattamatta, läpipäästä pienoisesta lukosta: — Äiti, älä lähde! Ja minä en selviytynyt. En voinut, vaikka huomasinkin ajan tulevan jolloin kotkan valtavankat siivet hän aistii seljässänsä kantavina, on kärsimätön, voimakas ja suuri. (Äiti väisty!) ja tuskin…

Olen metsälampi. Pintani on musta pohjamujuun asti jäätynyt. Lumi, jään sisar, vielä viipyy ja se on hyvä. Kuulen, elän. Enkä odottele enää mitään. Hyvä on näin. Sitä lintuakaan en enää odottaisi, joka ohikiitäen ennen kätkeytyneen metsälammen muisti. Se löysi toisen tien. Paremman, jota siivellinen suosii. Näin on hyvä! Kuun valo viivähtää. Tähti katsoo. Tuijotamme vastaan…

Istun illoistani yhtä yksinäistä. Kahvikulta hellan päällä henkii tuoksuansa tutun kutsuvaista. Kissa nukkuu. Tassut taapertavat lemmen mutkateillä leikkimielin. Liikahtelee lysti töpötassu. Minä yötä kaulaan ypöyksin. Lepopäivän päätän, moitiskelen itseäni tuhlaria torun… Missä lienenkin vain liikuskellut työtä aitoa en totisesti tehnyt. Turhaan harhaillut ja kuljeskellut. …Jospa suostutella runoani sentään illan ilokseni yrittäisin. Maanittaisin niin kuin ystävääni.…

Tupaan tuttavaan on hyvä työntäytyä: myrskysäässä paarustaja poukkaa oven kädensijaan kiinni käyden, siitä kepeästi kyljen kyyheltäen sisuspuolen lämpöön lupaavaiseen. Isäntä jo tervetuliaistaan äänin hykertävin toivottelee, käden luottavaisen ojentaen. Vastaan nuori vaimo ketterästi kieppaa, katsoo säteilevin hymysilmin, saattaa saapuneita pöydän päähän. Honkapinta hohtaa hopeoissa, lavitsat kuin vyö on ympärillään. Ihmisystävyyttä yllin kyllin. Tuvan täydeltä taas työntäydyimme…