Usea teistä on nähnyt nykyisin pidettävissä näytöskruunuhäissä viimeisenä kolikkakärryissä ajavan parin: piika ja renki. Tästä kunnon työkaartista kirjoitan muistini mukaan.

Siihen aikaan tavallisesti piian rahapalkka oli 25 – 35 mk vuodessa, lisäksi 5 kyynärää liinaa, 2 naulaa villoja, kahdet kengät, huivi ja esiliina. Pestiraha oli noin 2 – 3 mk. Rengille oli parhaimmille noin 80 – 100 mk vuodessa. Varsinainen palvelus alkoi marraskuun ensimmäinen päivä ja kesti yhtäjaksoisesti vuoden.

Sopimusta ei yleisesti rikottu puolin eikä toisin. Ylös oli noustava kello 4. Piiat navettaan ja rengit talliin. Kello 8 oli vaatimaton aamiainen: tuppipottuja ja ispinäsoosia. Päivällinen oli kello 2 aikaan ja iltanen kello 8. Siihen sisältyi leipää, kalaa ja piimää eli maitoa. Pyhäaamuna annettiin voita, vehnästä ainoastaan suurina juhlina, jouluna ja juhannuksena.

Tämä 16-tuntinen päivä oli työntäyteinen. Ei siinä ollut ruokatunteja eikä kahvitaukoja – aina vaan työtä.

Kahdeksan jälkeen illalla alkoi oma aika. Niinpä savuavan öljytuijun valossa piika paikkasi rengin housuja ja renki piian kenkiä. Öljytuijun valossa ne rakkauspreivitkin kirjoitettiin…

Niinpä minäkin olen pompoolipalkalla rakkauspreiviä kirjoittanut. Mularin Pekalle Oulun kasarmille, sellaisen pyynnöstä, joka ei osannut kirjoittaa itse eikä edes lukea kirjoitusta. Tottapa siitä tuli liian lämmin ja yksitoikkoinen kun siihen piti tavan takaa panna ”nudda van”. Vastinetta ei tullut ja niin minun kompiaistienestini loppui siihen.

Sen ajan piiat ja rengit olivat terveitä, iloisia ja punaposkisia. Laulu vaan kuului navettapolulta – ”palsanitten kaunevuus ja kahden nuoren rakkavuus” jne. Heille oli tuntemattomia keuhkotaudit ja reumatismit.

Ilo, suru, työ ja lepo vaihtelevat ihmiselämässä. Ellei näin olisi, ei elämällä olisi sitä tenhovoimaa, mikä vie sitä eteenpäin. Niinpä piian ja renginkin miellyttävin ja rikkain keidas oli hänen syksyinen palvelusvuoden vaihteessa oleva vapaaviikko, n.k. römppäviikko.

Syysmarkkinain aikana piiat kävivät kaupungista ostamassa narisevat mustat kengät. Olipa joku ostanut kalossitkin, vaan niitä ei raaskittu pitää jaloissa etteivät ne likaantuisi ja menettäisi kiiltoaan, ja huivit, joissa oli punaruusut nurkissa. Vihdoinkin koitti se toivottu ja odotettu kekri (käyri), jolloin riimus katkesi, kuten he itse sanoivat.

Aattoiltana lämmitettiin sauna ja laitettiin juhla-ateria. Kekriaamuna piiat kävivät vielä navetassa ja rengit hoiti hevoset. Aamiaisen jälkeen isäntä käski palvelijansa vuoron perään ”sisälle” kammariin ja maksoi heille palkan jäännöksen ja kirjoitti ”uulosseelin” työtodistuksen.

Rengit lähtivät kaupunkiin. Sieltä oli tuotava viinalekkeri kirkkaine sisältöineen, pitkävartiset pieksusaappaat ja hattu, joka asetettiin takaraivolle, että otsatukka paistaisi parhaiten. Mielessä väreili hyvän mielen keveys. Onhan edessä kokonainen vapaaviikko. Piiat pukivat parhaisiinsa ja letti heilahti kun he lähtivät ”Kauppamieheen” ostamaan parraita pööniä, sokeria, ankkastukkia, tipoja ja ässiä. Kun ne oli maksettu, sanottiin: Antakaapa Netty kaupantekijäisiä, ja niin Netty pisti pompooliruutin asiakkaalle. Niin tultiin entiseen taloon, pistettiin pannu poroon ja keitettiin oikeat toppakahvet.

Sitten pantiin joka ilta jalalla koreasti taloisten pirtissä ja riihissä ja niissä kemuissa ne useinkin omansa löysivät. Niin loppui se viikon kestänyt ihana vapaus ja edessä oli jälleen työn täyteinen pitkä vuosi.

Niin oli ennen! He olivat niitä todellisia työn raskaan raatajia. He olivat ihmisiä, jotka eivät tienneet politiikasta eikä mannekiineista. He tekivät työnsä nurisematta kaikella alistuvaisuudella ja nöyryydellä. Kunnia heidän muistolleen. ¹

– Maria Laukka (o.s. Mäkelä)

Soljan huom. Tämä tarina kertoo siis ajasta 1890-luvulta. Kirjoittaja yläkuvassa lapsi sylissään. Marian kotitalo oli Ontero no 60 – hän on kirjoittanut myös muistelmat Oulujoen laivaliikenteestä. Maria Laukan nuorempi sisar oli Salli Lund, jonka runoja on julkaistu sivustolla.