Ohi niityn kukkakirjavaisen
matkaa Junninoja mutkien.
Näyttää pinta koivukuvajaisen.
Neliapilaa on matto rannan sen.
Siitä eespäin sydänmaille – siellä
ristii teerenpolun muurahaisen tie.
Valpas hirvi löytää janollensa juomaa,
muttei siitä Junni sanaa vie.
Kuvastaa saa salon suurta rauhaa,
pohjan peiliin päivä hymyää.
Puron tumma pinta kantaa tuomen lunta
pudonnutta, varissutta, valkeaa –
ujoilevaa niinkuin ensi lempi.
Junnin vartijat kuuset korkeat
käärii vaalien salat – ne sanat –
joit ei unhoittaa kuuset aiokaan –
Junninojan lumot, lemmen punot
tietää se myhäillen.
Satujaan ei kerro… Kuiskailuja
kultalukoin, sinisalvoin saattaa
ajan pitkän aittaan.
Vaeltaa, tarattaa koivikossa
inttää itsekseen… Poukaman
taas tapaa Junninoja vapaa
viihtyy mietteineen.
Pajut rantojen kuiskii huojuen…
Soittaa sinikellot kutsuen…
Kevään kultapäivin keltasirkku
ojan rinteen iloitsemaan saa.
Lehtokerttu lemmenlauluun luontuu
tilttitaltti tiputtaa –
laskee hetket jolloin onni jossain
ihmisrinnan löytää odottavan…
Puron lailla ihmiselo matkaa
tiheikössä tietään puskien.
Paaden kaarrettuaan riemukkaasti pauhaa
taasen pajukossa hiljeten.
Joskus estää sulku maatuvainen,
mutta puro puurtaa läpi sen.
Soutaa valkopilvi untuvainen
pohjan tummokossa päilyen.
– Salli Lund
