Siitä vierinyt on monta pitkää vuotta
kun hän hiljeni ja poistui – kallis lapsi…
Sammui hiljaa niin kuin aamuntähti
kun se päivän tullen lepoon lähti.
Aamu olikin poislähdön hetki –
kaunis, niin kuin lyhyt elonkaari.
Hymy huulille jäi symboliksi elon –
hymy taisikin hän olla itse.
Elonsakin kesäpäivyt yksi
johon kuului koulutehtäviä, koti… isä… äiti…
Sanoin täsmennetyin määritellen: onnellinen koti.
Kunnes käsityksen täytti sanat uudet:
vihollinen… sota… pommitukset…
siirto… rasitukset.
Syksymyöhän kylmä.
Rakastetun isän, pienen veikon surma.
Niin hän väsähti
ja iäksi pois lähti rakas Raijatyttö,
sydämeni kukka,
viimelohdukseni jäänyt ainoani.
”Äiti, kätes anna, yksin en sua jätä:
ihmisistä etsi kumppanisi.
Kerro Ernalle ja sano Anitalle”…
Puhe katkes…
Kului tunti, toinen.
Hetki ajanvirtaan toista siirsi.
Istui istumistaan yksin jäänyt äiti.
Käteen kättä kylmenevää sulkein.
Lietsoi kostontulta vihan tuuli.
Moukarilla ajankoura iski.
Niillä hetkin kuolin sekä synnyin.
Uutta luomustani muovas voimaa kaksi:
puolen toisen panssaroitsi viha
elämän ja rauhan raiskaajia kohtaan.
Toinen puoli tuskan ahjoon suli,
mutta ajankoura uutta iski;
liitti voimaan joka saman naulan kantaan
takomalla sodan suuren voitti.
Rauhanpäivä maailmalle koitti.
– Salli Lund
