Janne-ukki oli poikasena perso viilille. Herkkua sai kesäaikaan, mutta sitä ei saanut yllinkyllin. Rahkon veljeksillekin oli puukulhollinen puoliksi. Isä Aappo piirsi viilikuppiin keskelle viivan, toinen puoli oli Jannen ja toinen Heikin (Jaakko Henrik). Pojat ottivat puulusikat pirtin hirren raosta mihin olivat ne työntäneet edellisen ruoan päätteeksi, tietenkin nuoltuaan ne tarkkaan puhtaaksi ennen sitä.

Viilinpersouksissaan Janne keksi idean: hän kaivoi viivan alta viiliä Heikinkin puolelta. Lopulta Heikin puolikin losahti Jannen puolelle. Heikki suivautui niin, että paukautti puulusikalla Jannea otsaan. Ja siitähän seurasi sellainen tappelu, että yleensä rauhallinen Aappokin talutti pojat niskasta pihalle rauhoittumaan.

Elävät kuvat jäivät näkemättä

Janne oli päässyt seurojentalolle elokuviin. Tai olisi päässyt jos olisi ollut rahaa. Elokuvakaan ei ollut tavanomainen, vaan paikalle oli tullut mies, jolla oli suuri laatikko jalkojen varassa. Laatikon sisällä oli pyöreä puu, johon oli naulattu kuvia. Kuvia tirkisteltiin pienestä reiästä, tietenkin maksua vastaan.

Mies pyöritti hitaasti kammesta puuta, ja toisti lausetta: ”Arabialaisia tulisia hevosia, joita sudet yrittävät saavuttaa” yhä uudelleen ja uudelleen. Janne yritti kurkkia sivusta kun rahakkaammat kaverit katsoivat reiästä jännitysnäytelmää, mutta mies piti tarkasti vahtia eikä Janne kuvia nähnyt. Niinpä hän joutui palaamaan tyhjin toimin takaisin kotiin.

Tehokas kurinpalautus

Janne oli kerran poikasena soudellut eteläpuolelle jokea jonkun samanhenkisen kaverin kanssa, jonka nimeä tarina ei kerro. Pojat olivat olleet Oulu-Kajaani tiellä, kun Oulun suunnasta oli kuulunut lähestyvän auton ääntä. Pojat olivat menneet piiloon pusikkoon ja kun auto oli ollut kohdalla, Janne oli heittänyt sitä kivellä. Kivi osui autoon ja se pysähtyi.

Pahantuulinen kuljettaja tuli autosta ulos ja huomasi pojat pusikossa. Vaikka pojat olivat vikkeläjalkaisia ja yrittivät karkuun, kuski oli vielä vikkelämpi ja sai pojat kiinni. ”Nyt tuli pojat lähtö Poikakotiin, kun olitte nuin ilkeitä” sanoi kuljettaja ja lähti ajamaan. Pojat olivat luonnollisesti kauhuissaan auton takapenkillä. Korivaaran kohdalla kuljettaja painoi kuitenkin jarrua ja sanoi ”Alkakaahan kävellä kotio ja muistakaa, että tästä lähtien ei autoja kivitetä”. Oppi lieni mennyt perille – tapahtuman pappa muisti vielä 70 vuotta myöhemminkin!

– Pete Silenius