Helian elukat


Julia Niskanen (o.s. Huovinen, s. 1914), Hilma ja Aappo Huovisen tytär, kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helialla no 41. Muistelmat keräsi 1980-luvun lopulla tytär Ritva Marttila (o.s. Niskanen).

Hevosia oli Helialla ennen sotia kolme, lehmiä 12–13, kanoja paljon, lampaita toistakymmentä ja sika. Kanat munivat mihin sattui, polttiaispehkoon tai aitan alle. Ne saattoivat hautoa suuren tipupoikueen, jonka toivat sitten ylpeinä nähtäväksi. Tyttöjen piti kerätä munat polttiaispehkoista tai kömpimällä aitan alle niitä hakemaan.

Kerran Julia pesi astioita ja heitteli ruoan tähteet solokkunelikkoon. Yhtäkkiä Julia huomasi, että hänen tekohampaansa ovat hukassa. Ne olivat tipahtaneet sian ruoan sekaan ja olivat jo sian suussa. Julia karjaisi sialle vihaisesti: ”Anna heti minun hampaat!” Sika säikähti ja pudotti hampaat maahan ehjinä ja Julia sai hampaansa takaisin.

Syksyllä teurastettiin eläimiä ja lihat suolattiin talven varalle. Teurastaja tarvitsi jonkun pitämään kiinni, ettei elukka pääse karkuun. Kerran Waana pyysi Juliaa pitämään lampaasta kiinni teurastuksessa. Julia lähti hyvin vastentahtoisesti kiinnipitäjäksi. Palatessaan hän sanoi Waanalle, ettei enää lähde toista kertaa kiinnipitoon, eikä mennyt.

Sota-aikaan ei saanut myydä lihaa. Waana kysyi kerran Julialta, voisiko Vilhelmi, Julian aviomies, tappaa sian. Julia mietti vähän ja sanoi, että jospa, kyllä se varmaan rupiaa. Waana sanoi: ”Anna sille kirves.”  Kohta pihalta kuului sikojen vinkunaa. Waana meni kamariin ja Julia köökiin ja Vilhelmi lahtasi sian. Waana sanoi, että lihaa ei sitten saa myydä ja oli kuitenkin sopinut lahtari Pikkaraisen (Uuno Aukusti Aaponpoika Pikkarainen, s. 1910, asui Kaupista lohkotussa Heikkilässä) kanssa, että puolet viedään lahtarille. Julia vei hevosella, lavakärryillä ilman laitoja, sovitun sianlihan lahtari Pikkaraiselle Laitasaareen. Raanun alla lavakärryssä makasi sian takaosa, puoli sikaa. Perillä Julia sanoi lahtarille: ”Ootta kuulemma sopinu äitini kanssa”. Sitten Julia lähti paluumatkalle asian toimitettuaan. Tällä ”kauppareissulla” Julia mietiskeli, että miten se Vilhelmi saattoi tappaa sen sian.

Syksyisin heinän korjuun jälkeen lehmät pääsivät laiduntamaan niityllä äverikössä, eikä siellä ollut aitauksia. Silloin tarvittiin paimenta. Julia haaveili paimenessa ollessaan opiskelusta ja luki pääsykokeisiin makoillen ja lehmän kaulaan nojaten. Lehmiä piti ajaa vitsalla. Punaruskea Orvokki-lehmä oli ilkeä ja aina menossa karkuun. Sille Julia huusi ja pauhasi: ”Ptrui ämmiä, ptruii”. Muita lehmiä oli mm. Ihana, Hertta, Heluna ja Kirjo. Ihana oli hyväluontoinen lehmä ja sillä oli komeat sarvet. Hertta ja Heluna olivat hyvälypsyisiä. Rauhion niityillä lehmät joivat hakaroopista vettä, hakarooppi oli luonnon lähde pellolla. Paimenella oli eväänä voileipää ja lehmän tissistä lypsettiin maitoa juotavaksi. Kelloja ei ollut ja Julia katsoi auringon asennosta, milloin sai lähteä kotiin lehmien kanssa.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *