Aku pakinoi – Laivan kannella (1923)


Laivan kansi on merkillisin paikka maailmassa. Sillä ei ole mitään yhteyttä mannermaan kanssa ei aatteessa eikä käytännössä. Luokka-, kieli-, kansallisuus- ym. eri rajat ja riiat eivät elä laivan kannella, sillä laivan kannella puhaltaa aina turmeltumaton ilmavirta ja paistaa puolueettoman taivaan lahjomaton aurinko. Ellei nimittäin sada.

Laivan kannella ei murjoteta epäluuloisesti lähimmäiseen eikä luulla häntä murhamieheksi tai korttihuijariksi, niin kuin rautatievaunussa, vaan siellä hymyillään. Yleisesti ja yhtäläisesti. Rumille ja kauniille. Sanalla sanoen: laivan kansi on oikea paratiisi ilman mitään houkutuksia syntiin ja kiellettyihin.

Ja sitäpaitsi: laivankannella ei olekaan mikään kiellettyä. Paitsi sylkeminen.

Sen laivan nimi oli Laine, ja se matkusti Oulusta Muhokselle.

Koko alakerta oli tyhjä, mutta kansi oli täynnä tilapäistä turistiyleisöä, joka oli pistäytynyt Lapin ja koko Pohjanmaan pääkaupungissa saadakseen elämälleen uutta vauhtia ja vaihtelua.

Niin – siinä sitä sitten istuttiin ja hymyiltiin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja laineet liplattivat rannalla. Niin kuin suuremmissakin romaaneissa sanotaan. Naurusuinen kapteeni hälyytti aluksensa liikkeelle, ja niin sitä mennä jytyytettiin pitkin Oulujoen välkkyvää selkää.

Vieressämme istui eräs ylimaan ukko leveissä lapikkaissaan. Ihmettelimme hänen roomalaista nokkaansa ja koko abrahamimaista olemustaan sekä vajosimme syviin mietteisiin ja rotukysymyksiin ja teimme sen johtopäätöksen, että puolanganäijä voisi polveutua vaikka itse Julius Caesarista. Ja jos siis hän, tuo puolankalainen tervanpolttaja ei ole mongoli, niin me itse sitä olemme sata kertaa vähemmän.

Mutta juuri kun alamme saada koko vanhan roturiidan ratkaistua, ottaa vieruskaveri lakin päästään ja asettaa sen sangen paljonpuhuvalla ja ymmärrettävällä eleellä eteemme ja me tipautamme siihen vaistomaisesti markan. Mutta samalla tuntuu meissä jotain luhistuvan.

Siis vain tavallinen kerjäläinen repaleinen ylimaan äijä. Eikä mikään Caesar, eikä Abraham!

Ukko verottaa täsmällisesti kaikkia yhtä huolellisesti pitäen silmällä jokaista tulijaa kuin laivan konduktöörikin. Ja kukapa särkisi hyvää laivakansitunnelmaa – rahaa tippuu risaiseen hattuun, ja äijä hymyilee itsetietoista ylimaalaista koskenlasku- ja tervanpolttohymyään liioin ilahtumatta mutta myös ilman kulmain rypistystä, jos ”äyri” on suurempi tai pienempi.

Hän on nähtävästi unohtanut toisella puolella vastapäätä istuvan jo puolikuivuneen eukon, tai sitten tahallaan hänet ylöskatsonut, kun tämä vasiten kävelee yli kannen ja tuo roponsa uhriarkkuun.

Ukko rähähtää nauramaan:

– Katos ämmää!
– Ämmäkö? kiljaisee eukko.
– Muija! huutaa ukko.

”Ämmä” ratkee sydämelliseen nauruun ja kaikki on taas hyvin.

Ja laivankannella elää uusi ja virkistynyt hymyily.

Ukko alkaa tyytyväisenä laskea saalistaan. Risaisen vuorin välistä löytyy markkoja ihan loputtomiin. Lopuksi hän kääntää haavinsa nurin, ja silloin huomaamme, että sen pohja on kokonaan halki. Eikä yhtään lanttia ole tullut läpi. Koko laivankansi katsoo suu ammollaan tätä ihmettä.

Kaikki on taasen ennallaan. ”Laine” jytyyttää vastavirtaan, ja yleisön hymy on tasaantunut rauhalliseksi ja yhtälaiseksi päiväpaisteeksi.

Silloin melkein huomaamatta kaivaa Puolangan ukko taskustaan pullon, nostaa sen julkisesti huulilleen ottaen hyvän kulauksen ja irvistäen tyytyväisesti pistää sen jälleen taskuunsa. Yleisö rähähtää nauramaan, mutta vastapäätä istuva lääkärinrouva alkaa tiedustaa, onko siinä pullossa reseptiä kyljessä.

Ukko kaivaa uudelleen pullon esiin ja vie rouvalle, joka toteaa, että siinä todellakin on resepti ja että se sisältää sydämenlääkettä, jota on nautittava muutama pisara syönnin päälle.

Ukko vastaa, ettei tällaisessa paikassa voi niin tarkasti tiputtaa, ja yleisö antaa hänelle moraalista tukea päästämällä uuden röhönaurun, jonka jälkimainingit riittävät koko loppumatkaksi ylläpitämään oikeaa repäisevää laivankansitunnelmaa.

Aku 1

  1. Kaleva 1.8.1923

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *