Kuvassa ei ole Koukelaisia vaan Rahkon väkeä Hakalan talon edessä, klikkaa kuvaa
Ystävämme Kaarle Kustaa Koukelainen on lähestynyt allekirjoittanutta Suomen postilaitoksen suosiollisella myötävaikutuksella antaaksensa meille ”vanhana lahjomattomana ystävänä” – kuten imarrellen vakuuttaa – sysäyksen virkeämpään kirjalliseen toimintaan koska hänen mielestään olemme kätkeneet suitsuamiskykyisen kynttilämme saumattoman vakan alle.
Mitä tähän hienotunteiseen imarteluun tulee, niin saamme avoimesti vastata, että meillä ei ole koskaan varaa kadottaa vähäisimpiäkään niistä, joiden elämän polulta meillä on kunnia poimia voimallisimmat potkaisut jälkimaailman esimerkiksi ja ihmetykseksi; ja toiseksi: emme ole eloton kivi mekään, sillä: katso, eikö nyt ole kevät, jolloin koko luonto kuohuu ja kuhisee, ja meidänkin valtapiirimme kuuluu vielä monioita elinvoimaisia soluja tästä käsittämättömästä maailmankaikkeudesta.
Näiden isällisten neuvojen jälkeen ystävämme K. K. K. kertoo ”jokapäiväisen elämänsä vähäisistä huolista ja vastoinkäymisistä” luontaisella rehtiydellään ja suorasukaisuudellaan, ja me yhtä avomielisenä levitämme ne kaiken maailman silmien eteen, koska ystävämme elämä, vaikka onkin muodostunut hänelle itselleen ja varsinkin totuutta etsivälle hengelleen epäluotettavaksi kompastuskivikoksi, on sitä laatua, että siinä on yhtä paljon opittavaa kuin varattavaakin. Meidän täytyy kuitenkin suureksi suruksemme karsia muutamia voimallisia sanoja, koska ne painomusteen synkissä väreissä kasvaisivat yläpuolelle kaikkien ilmastopiirien ukkosen jyrinän, varsinkin kun tiedämme, ettei ystävämme ole läheskään tuhkaa ja laavaa syöksevä tulivuori, kuten pintapuolinen lukija voisi erehtyä luulemaan.
Annamme siis Koukelaisen puhua, itse vaietaksemme:
_ _ ” Emme ole koskaan Karoliinan kanssa pyrkineet säätyämme korkeammalle, vaikka tätä maallista törkyä on välistä tupannut olemaan liiemmaksikin. Jääpähän ”sikiöille”, ylpistelkööt he, jos tuntevat siihen ruokahalua, olemme tuumineet.
Tässä kevään korvassa, rekikelin lopulla rupesi kuitenkin akka – tuo Karoliina päivittelemään koipiaan, etteivät muka enää pitemmillä matkoilla vastaa merkitystään, vaan tönkistyvät, kuin olisivat mitäkin sudenluuta. Sillä onkin tuolla akalla ollut elämänsä sellaiset lättäkaviot, ettei kenelläkään kunniallisella ihmisellä. Kun se siinä kaiken kevättä moukui ja mourusi kuin kipeä kissa, niin minäkin aloin tuumia, että jos tuota koettaisi jo hevostakin vaikka omat takajalkani kyllä kestäisivät vielä sata vuotta ja sittenkin luulisivat kannattelevansa nuorukaisen ruumista. Ja kun on tuota maatakin, niin lähdin markkinoille ja ostin hevosen. Mutta paholainen minut kolutkoon viimeiseen nikamaan, jos teen toisen sellaisen kaupan. Hiis ties` mitkä sähköpatterit pitivät sitä hengissä – liikuttivat sen rustoisia koipia, ryppyisiä huulia ja rähmäisiä silmiä, jotka tosin paloivat p..rullisen paatuneella liekillä – niin kauan kuin saisin sen haalatuksi mökilleni. Sitten se hyväkäs lysähti pitkälleen tallissa, niin että me Karoliinan kanssa katsoimme, milloin se halvattu hengähtää tuhauttaa viimeisen kerran. Mutta eikös p…u! Akka toi sille heiniä eteen, ja se kuvatus rupesi syödä väklöttämään makuullaan.
Aamulla se jo seisoa könötti polvet koukussa ja jäystäsi silppupöntön kimpiä – se konkari oli hajoittanut sen yksin kappaleen ja loi meihin synkeän katseen ja heilautti niin vihaisesti häntäänsä, että Karoliina syöskyi päätä havin ulos ja rukoili oven raosta, että päästäisin sen menemään niin kauaksi kuin havupuuta kasvaa. Se tuo ämmä – Karoliina nimittäin, ei ole paljon perehtynyt noihin vetoeläimiin.
Syönnin jälkeen valjastin sen karhin eteen ja ajattelin, että se paholainen siinä nöyrtyy liiankin säyseäksi. Mutta eikö p..ru ruvennutkin potkimaan ja hiis ties, miten saikaan käännetyksi päänsä taaksepäin ja takapuolen eteen aisoissa, ja siinä se rumilus seisoi ja katsoi minuun niin uhmakkaasti, että tunsin itseni melkein voitetuksi. Mutta minun alkoi jo käydä miehiselle luonnolleni ja päätin palauttaa sen kuriin ja järjestykseen maksoi mitä maksoi.
Sonnustin sen uudelleen aisoihin ja hain rautaisen riimuvarren tarkoituksella pehmittää sen paatunutta selkänahkaa. Helistin sitä jo kaukaa herättääkseni asianmukaista arvonantoa tuossa kirotussa kaakissa. Mutta se vietävä ei ollut tietääkseen. Läimäytin sitä takapuoleen. Se ei edes sävähtänyt. Annoin sataa iskuja niin että vonkui, ja eikös peto taas noussut takajaloilleen, mutta ne eivät pitäneet ryhtiään, vaan se lysähti istualleen. Ja minä jouduin alle! Se litisti minut pehmeään peltoon niin että olin tukehtua. Koetin vetää sitä hännästä ja kaikista mahdollisista paikoista; mutta se p..ru istui vain päälläni vilkaisten välistä minuun pahanilkisesti ja eikö liene ollut jonkullainen hymyn värekin roikkuvissa huulissaan.
Sinne olisin litistynyt kuin kananpoika, elleivät naapurit ja Karoliina olisi tulleet auttamaan. Noudin heti lapion, kaivoin syvän kuopan ja hyvästelin sen p..run sinne parilla kiväärin laukauksella. Olin sen pyhästi vannonut maatessani sen konin alla. Ja minunlaiseni mies ei riko valojaan. Kirjoittaa siitä piruvainajasta pakina!” _ _
Näin päättyy ystävämme kirje. Ja näin päättyy meidän pakinamme.
Rauhaa hänen tomulleen! Sen kaakin.
Aku 1
- Kaleva 29.5.1921 ↩