Unikko

Laitasaaren kukkaistytöt

Unikko loimuaa,
myöhäinen tulikukka.
Sen sisaret jo ovat sammuneet.
Punainen unikko.
Sydän hiilen musta.

Syyssuven iltayö uneksii.
Myöhäisunikko ei nuku.
Se ei salli punaloimuteriön
kääriytyä hiilenmustan
sydämensä ympärille.

Myöhäinen, unohtunut
hymyilee yölle.
Elämälle.
Juo laulua rakkaudesta.
Se itsekin tahtoisi laulaa
maailmalle, yölle ja itselleen
laulun kiihkeästi eletystä hetkestä.
Kenties ensimmäinen yö halloineen
tuo kuuraa, taittaa, vie pois.
Painaa povelleen.

Ovat kukkineet kesänsä
hilpeät unikot hymysilmin.
Veden kantajat virvoittivat niitä
laulavia, ilosilmäisiä lempikukkiaan.
He sivuuttivat surun unikon
keskenkasvuisen.  Sen myöhästyneen.

Kalvoi jano ja ainainen ikävä,
kunnes avaruuden ensikuutamo
ja päivän vilvas sadekuuro
herätti hauraiden
unikuvien häilyvään varjoon.

Uneksi myöhästynyt.
Ei untesi toteutuminen ole tärkein.
Pala lyhyt, pieni ohikiitävä hetkesi!
Se on Sinun.

Myöhäinen unikko lehahti
tulenpunaiseen loimuun.
Näki unia kesän lämmöstä
ja onnellisesta rakkaudesta.

– Salli Lund (Virta vierii, 1973)

Kategoria(t): 60 Ontero Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *