Tietoja Muhoksesta (Suomen metsästyslehti v. 1907)

Hartikka-Rintamäki (1950-luku)

Juho (Janne) Juusonpoika Hartikka (alk. Haataja), Rintamäen talon isäntä 1884-1936, oli innokas metsästäjä. Hän kirjoitti useita kirjeitä Suomen metsästyslehteen. Ohessa yksi niistä. Lienee aika tyypillistä vuosisadan alun metsästyskertomusta.

Talollinen J. Hartikka on kirjoittanut metsästystavoista y.m. allekirjoittaneelle ja kenties huvittaa eteläsuomalaisia ja muita metsästysurheilijoita tutustua Hartikan mielipiteisiin, jonka vuoksi tämän kirjoituksen olen koonnut hänen neljästä eri kirjeestään ja hänen luvallaan Suomen Metsästyslehteen julkaistavaksi lähettänyt. Metsästystä sanoo Hartikka harjoittaneensa 10-vuotiaasta asti, hän on nykyään 47 v. vanha. Petoelukoita kettuja, on hän tappanut 400, etupäässä kaularaudoilla, mutta myöskin myrkyllä ja ajokoirilla.

H. sanoo tappavansa jok’ainoan ketun, joka heidän paikkakunnalleen tulee, vaan siellä on niitä vähän, jonka tähden hän ei ole saanut kuin tuon edellä mainitun summan. Kettujen vähyyden syyksi mainitsee H. laveat, moniin pitäjiin ulottuvat tasankomaat. Vuoria ja louhuja, joissa ketut voisivat kunnollisesti pesiä, ei löydy ollenkaan. Sitäpaitsi tulvii vesi kesäisin lumen sulattua äkkiä ja hukuttaa ketunpoikaset latojen ja kivien alle.

Myrkkypyynnin tuomitsee hän lopetettavaksi koko maasta sen vuoksi, että sillä aikaansaadaan suurta vahinkoa kotieläimille, huolimattomien ja tottumattomien pyyntimiesten tähden. Sitäpaitsi tapetaan paljon kettuja metsään, joista ei kellenkään ole mitään hyötyä.

Polkuraudoilla ei sovi myöskään pyydystää, koska aina kaiken talven sataa lunta, joten ketun jäljet menevät umpeen jonkun päivän kuluttua. Ajokoirilla ei voi myöskään metsästää, koska lunta sataa äkkiä niin paksulta, ettei koiralla voi ajattaa kettua ja koska maat ovat lakeat on kettu vähän ajan kuluttua toisessa tai kolmannessa pitäjässä, joten metsästäjän täytyy jättää jäljet.

Ketut ovat suurempia kuin Etelä-Suomessa. Luultavasti nopeakulkuisempiakin ja sen vuoksi koira ei koskaan voi seurata niitä niin nopeaan kuin mitä toivoa sopisi.

Kaularaudoilla pyynti on epäilemättä paras ja käytännöllisin, vaan laki pitäisi laatiman, että jo lokakuussa saisi rautoja käyttää, varsinkin pohjoisessa, jossa kettu tulee ennemmin karvaansa kuin etelässä.

H. sanoo olevansa taitavin ketun tappaja kaularaudoilla pohjanmaalla. Keksimänsä pyyntiopin sanoo hän pitävän omana salaisuutenaan, niinkuin kaikki muutkin keksijät tekevät. Keksintönsä hän kyllä luovuttaa yleisön tietoon, jos hän saa siitä kaksituhatta markkaa! Ja jos hänen pyyntitapansa julkaistaisiin Metsästyslehdessä, niin sillä kertaa ei mahtuisi muita kirjoituksia lehden numeroon. Niin lavea ja monipuolinen on hänen pyyntitapansa.

Kuluneena talvena on paikkakunnalla ollut vähän kettuja. Syksyllä kun H. alkoi pyyntinsä oli siellä mikäli tiedettiin ainoastaan yksi kettu. Tämän hän sai heti raudoilla. Kahden viikon kuluttua ilmaantui toinen, jonka hän myöskin sai. Tällä tavoin tuli hän saaneeksi talven kuluessa 11 kettua. Pyydysrautoja oli käytännössä 9 kpl. Toiset pyydystäjät saivat yhden ja kaksi kettua, niinkuin muinakin talvina.

Hänen mielestään kettu ei ole niinkään vahingollinen metsänriistalle kuin luulotellaan sillä kalleilla turkeillaan palkitsee se moninkerron sen vahingon, minkä se riistalle aikaansaa. Vuosittain tulee satoja tuhansia markkoja ketun nahoilla Suomeen ja tästä on suuri hyöty ammattimetsästyksen harjoittajille. Varsinkin pohjoisessa on ollut paljon punaisia kettuja, joiden arvo on ollut 40 mk kappale.

Lehtiartikkeli on pitkä – jatka lukemista tästä – Janne Hartikka on kirjoittanut ko. lehteen muitakin artikkeleja mm. 1.1.1909 Koirien omistajille pari sanaa

Lisää artikkeleja löytyy ko. lehden digitaaliversioista hakusanalla Hartikka.

Kategoria(t): 3 Hartikka, 3 Hartikka - Rintamäki Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *