Onteron tulipalo


Onteron navetan tulipaloa yli viidenkymmenen vuoden takaa on vast’ikään muistellut Onteron emäntä Liisa Mäkelä o.s Koskela.

Oli Liisa-tädin (Mäkelä, s. 7.10.1884) hautajaisaamu 11.9.1960. (Liisa oli Onteron vanhan isännän Yrjö Matti Mäkelän (s. 20.9.1890) sisar, joka asui viimeiset vuotensa Onterossa veljensä luona). Kävimme mieheni Osmon kanssa lypsyllä. Lehmät laitettiin laitumelle ja navetan karjakeittiön ison muuripadan alle tuli, että saisimme lämmintä vettä. Emännät saisivat sitten muistojuhlan jälkeen tiskata hautajaisväen tiskit. Kaikki astiat sisältä talosta oli kannettu karjakeittöön, jotta paremmin sopisi muistojuhlan astiat sisälle. Myöhemmin sitten katettaisiin pöytä ja pöydälle laitettaisiin valkoisen liinat, joiden reunoja kiersi mustasta silkkinauhasta tehdyt rusetit.

Valmistauduimme kirkkoon lähtöön saattelemaan tätiä haudan lepoon. Hilma-mummulla (Mäkelä, o.s. Palovaara, s. 1897) oli ollut pahoinvointia koko aamun ja hän sanoi, ettei jaksa lähteä kirkkoon. Kehoitin kuitenkin häntä ottamaan Vaana-Matin (Matti Mäkelä, s. 1890) nitroja, joita hänellä oli aina takataskussa. En kyllä tiedä ottiko mummu niitä.

Laukan Tieran (s. 1908) linja-autolla menimme kirkkoon – henkilöautoja ei ollut vielä monessakaan talossa. Kävimme kirkossa ja sen jälkeen tätimme haudattiin Muhoksen kirkkosaareen. Sukua oli paikalla paljon ja naapureita sekä uskonveljiä ja -sisaria. Tarkoituksena oli kirkon ja hautauksen jälkeen palata Onteroon muistotilaisuuteen muistojuhla väen kanssa.

Laskeuduimme hautausmaalta parkkipaikalle, kun kuulimme paloautojen sireenien ulvonnan – niitä oli varmaankin kaksin kappalein – ehkä kolmekin. Kaikki autot kuulostivat ajavan täyttä vauhtia. Missä oli nyt hätä? Tuo ääni oli niin kauhea ja sitä kuunnellessa tuli sanoinkuvaamaton tunne.

Lähdimme hautuumaalta Montan kautta kotiin Laitasaareen. Tuolloin ei oltu vielä rakennettu siltaa Laukkaan. Matkalla näimme mustan paksun savun nousevan Päivärinteen mäeltä. Lähestyessämme kotia selvisi, että savu nousi Onteron navetasta! Tiera ajoi niin lujaa kuin pääsi, ihmiset autossa itkivät ja huusivat. Joka talosta lähti ihmisiä polkupyörillä auton perään – oli siinä saattojoukkoa. Heimosen maitolavalla oli Onteroon kotimieheksi jäänyt tyttö sukkasillaan odottamassa; hän oli juossut koko neljä kilometriä sukkasillaan apua hakemaan. Tyttö pysäytti linja-auton ja sanoi: ”Ei mitään hätää, kaikki on pelastettu!” Savu oli niin musta ja paksu sen vuoksi, koska koko kesän ja syksyn keräämät heinät ja oljet paloivat navetan mukana. Lauantaina oli juuri saatu viljat puitua ja ne olivat kaikki puojissa. Myös tämä puoji ja liiteri olivat tulessa itkuisen hautajaisväen saapuessa pihaan.

Kotiin jääneet tyttöraukat olivat shokissa. Muuripadan alta oli kipinä lentänyt navetan katolle ja oli piipun juuresta lähtenyt juoksemaan alaspäin. Tuli oli saanut ruokaa puintipölystä ja oljen töhnästä, jota oli välikatossa. Navetta oli palanut ennätysvauhdissa. Pienet mullikat, kanat ja pikkuvasikat olivat olleet navetassa eikä niitä ehditty pelastamaan. Pömin talon Salmin Heikki (s. 1928, edesmennyt) oli jaksanut kantaa sianporsaan sylissään turvaan. Traktorin peräkärrykin oli ollut jo tulessa, mutta olivat miehissä saaneet sen pukattua ulos tallista.

Asuinrakennuksen olivat saaneet pelastettua, olivat kantaneet kahviveetkin hellalta talon seinille. Päätyikkunat kuitenkin kärsivät vahinkoa palossa – ne sulivat. Talon huoneet oli tyhjennetty tavaroista ja vain paljaat seinät olivat jäljellä. Edellispäivänä silitetyt ja vaihdetut verhot sekä pöytäliinat olivat yhdessä myttyrässä kaukana pellolla. Mehuämpärikin oli kannettu kauas Matti Mäkelän sisaren pojan Tarmo Mäkelän talon luokse pellolle naapuriin. Edellisiltana muistotilaisuutta varten tehdyt voileivät paloivat saunan mukana.

Kauhea kaaos oli joka paikassa. Naapuri talon Herttuan isäntä Reino Korhonen oli käynyt ensimmäisenä penkomassa sängyt, ettei vaan olisi jäänyt lapsia nukkumaan. Kaikki lapset olivat mukanamme kirkossa.

Myös pappi ja kanttori tulivat muistoseuran pitoon surutaloon. He kuuntelivat talonväen selvitystä kuinka pian kaikki tapahtui ja miten tulipalo sai alkunsa talonväen poissa ollessa. Mummu Hilma itki itkemästä päästyään ja Vaana-Matin piti ottaa nitroja. Kukaan ei tiennyt mitä pitäisi seuraavaksi tehdä – olimme shokissa koko porukka. Oli siinä ihmettelijöiden joukossa myös eräs, joka totesi että: ”Olipa Onteron vanha täti viedä mennessään kaiken”. Hautajaisväki sai lähteä kuivin suin kotiin, sillä mitään ei ollut tarjottavana.

Palopäivän iltana lehmät alkoivat käydä levottomiksi, kun ei alkanut kuulumaan navettaan pääsyä. Lypsylle lähtijöillä ei ollut navettavaatteitakaan – eikä muutakaan päällepantavaa – päällä vain mustat hautajaisvaatteet. Vaatteet olivat palaneet puojin mukana, sillä sinne ne oli siirretty, jotta hautajaisväen vaatteet sopisivat paremmin sisälle. Ei myöskään ollut yhtään ämpäriä, pänikkää, siivilää – siivilävanusta puhumattakaan! Onneksi naapurista Kuusiniemen tilalta Mäkelän Heimon (s. 1921) vaimo Laura lainasi meille kaikki tarvikkeet ja lehmät saatiin lypsettyä, mutta uusi huoli sitten oli minne ne saadaan yöksi.

Myös Päivärinteen sairaalan ylihoitaja ja emäntä saapuivat päiväkävelyltään paikalle ja itkivät kanssamme ihmetellen, että miten ihmisiltä voi mennä kaikki hetkessä. No jäihän meille lehmät, asuinrakennus, mummu ja Vaana turvaksi! Laura ja Heimo saapuivat seuraavana päivänä, siitä iso kiitos heille!

Mäkelän Tarmon vaimo Linda oli keittänyt ison kattilallisen kuoriperunoita ja kutsui meidät heille syömään. Naapurimme ruokkivat meitä monta päivää. Roiniselta ja Moilaselta toivat leipää ja pullaa.

Kova siivoustyö alkoi heti, siivottiin pihaa ja kuka mitäkin. Myös Leinosen Leena ja Eeva-sisko olivat apunamme. Eeva oli minulla tukena ja turvana, hän itki sitä, että kun oli sen tulen sinne navetan muuripataan sytyttänyt.

Kovan tappelun takana oli vakuutusyhtiöltä ne vähät rahat mitkä saimme. Vakuutusyhtiön arviointimies arvioi liian korkeaksi niiden mustuneiden ja palaneiden sementtitiilien arvon, jotka palaneena törrötti tuossa pihassa.

Ei ihminen arvaa kauniina syysaamuna, että illalla on monen sukupolven työt ja melkein koko pihapiiri noussut savuna ilmaan vanhaa asuinrakennusta, lehmiä ja talon väkeä lukuunottamatta.

– Liisa Mäkelä


10 vastausta artikkeliin “Onteron tulipalo”

  1. Olipa vaikuttava tarina tuosta Onteron navetan palosta.
    Voi kun joku osaisi kirjoittaa samanlaisen kuvauksen Inkalan navetan palosta, lienee tapahtunut vähän aikaisemmin 1950-luvulla. Itse olen kuullut vain muilta ko. palosta.

    • Näkyykö muuten tämä mainittu palanut Inkalan navetta urheilijakuvassa talon sivulla https://www.laitasaari.fi/taloja/inkala-no-38/ Kuva on Määtän Helleviltä ja hän tunnisti kaikki urheilijamiehet. – Joo, tästä Onteron tulipalokertomuksesta kyllä aistii selvästi millainen kauhea hätä on ollut, on jäänyt hyvin kertojan muistiin yli viidenkymmenen vuoden takaa.

      • Kyllä Inkalan palanut navetta näkyy juuri siinä pesäpallokuvassa. Olen kuullut, että oli saattanut syttyä poikien tulitikkuleikeistä, en tiedä sitten…

  2. Erittäin tarkasti ja elävästi Liisa on kuvannut päivän tapahtumat ja tunnelmat. Olen ollut itsekin silloin paikalla, tosin vasta vajaa kahdeksan vuotiaana pikku tyttönä. Muistan, että näky oli erittäin pelottava. Ihmisten hätä ja järkytys on myös jäänyt
    mieleen.

  3. Rauha Väänänen kirjoittaa: Olipa se koskettavaa luettavaa, ihan tippa tuli silmään.

  4. Oli todella vaikuttava kuvaus tapauksesta. Tilanne oli varmasti sellainen, että se on kaikille paikalla olleille jäänyt mieleen pelottavana kauhukuvana. Ja Liisa on tosiaan ilmaissut hyvin tunnelman ja ihmisten tunteet.

    • Hyvin on äitini kertonut tilanteesta ja tunnelmasta. Tästä tapauksesta on niin paljon puhuttu lapsuudessa, itse olen ollut silloin n. 2,5 vuoden ikäinen. Ainoa muistikuvani on siitä, että olen äitini kanssa Tarmon talon yläkerrassa ja näen paloautot Onteron pihalla. Ilmeisesti meidät lapset vietiin turvaan sinne.

  5. Kiitos tarinasta, elävästi kuvattu sekä hätää että selviytymistä. Saattoi helposti kuvitella, miten porsas kainalossakin on juostu tulipalon kynsissä. Kappale laitasaarelaista elämää taas hienosti tällä sivustolla.

  6. Olin tuolloin 16 v. ikäinen ja kotini oli vajaan kilometrin päässä Onterosta. Näimme palon ja kiirehdimme veljeni Heikin kanssa pelastustöihin, navetasta ei kaikkea ehditty pelastamaan, yritin ulkovarastossa käynnistää traktoria mutten onnistunut, joten se työnnettiin ulos. Koska päärakennus oli hyvin lähellä palavaa navettaa, oli riski, että sekin syttyisi, joten muodostettiin ihmisketju Junniojasta talolle ja ämpäreillä siirrettiin kädestä käteen vettä päärakennuksen päädyn kastelemiseksi. Nousin tikkaille, jotta saisin seinän yläosaakin kasteltua. Luokkatoverini Vesa Valtonen, joka oli vapaapalokunnassa, ilmaantui kuitenkin pian paikalle ja sanoi, että tule alas, palokunta on paikalla. Palokunta suojasi sitten päärakennusta ja suoritti jälkisammutusta. Naapurit avustivat kykyjensä mukaan, muistan, että villapuseroni sopi hyvin Osmolle. Jäi mieleen, kun Osmo kävi meillä lukemassa sähkömittaria. Rauhalan, Korhosen Reinon perheen entinen kotitalo, sähkömittari sijaitsi jostain syystä meillä. Onteron lehmät saivat väliaikaisen suojan Korhosen vanhasta navetasta. Muistuu mieleen Parviaisen (Käärmelän) navetan palo noin v. 1990. Silloin Parviaisen lehmät saivat tilapäisen suojan veljeni Heikin navetassa, koska Heikki oli tuolloin luopunut karjan pidosta.

Vastaa käyttäjälle Pekka Karppila Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *