Mummon luona Monolassa – osa 8

Nuuka kaffimusteri

Ylä-Monolan kuisti Muhoksen seudulla, erityisesti Soson laajojen luonnonniittyjen ojanreunoilla kasvoi runsaasti mesimarjoja. Helvi-täti oli saanut idean hyödyntää suurta satoa sylttäämällä eli hilloamalla marjoja myyntiin. Yritys onnistui, ja hänen mesimarjahillollaan oli kysyntää Helsingin hienoja ravintoloita myöten.

Seudun köyhien mökkien väki tuli Monolaan kauppaamaan mesimarjojaan. Poimijatyttösiä pestattiin myös marjoja perkaamaan. Mesimarjat oli perattava yksitellen, kanta irrotettava pienillä teräväkärkisillä saksilla. Se oli hidasta ja pitkäpiimäistä työtä, jolta mekään emme välttyneet. Elokuisina kesäpäivinä Monolan pihamaalla istui pöydän ympärillä eri-ikäistä naisväkeä perkaamassa tuoksuvia marjoja.

Sokerin ja marjat huolellisesti punnittuaan Helvi-täti keitti ne isossa messinkikasarissa, jossa marjan maku ja väri säilyivät muuttumatta. Hillo kaadettiin isoihin lasipurkkeihin ja suljettiin voipaperilla. Valmiit hillopurkit Vilho-eno pakkasi heinien sisään puulaatikoihin. Ne rahdattiin junassa Helsinkiin, minne Helvi matkusti sopimaan kaupoista hotellien kanssa.

Näille matkoilleen hän tälläytyi parhaimpiinsa ja piippasi käherryspihdeillä eli piippisaksilla hiuksensa. Kaiken ”ekipeerauksen” taustana, hänen salaisena toiveenaan oli kohdata kadulla nuoruutensa suuri rakkaus, jonka nimeä hän ei koskaan paljastanut. Myöhemmin on selvinnyt, että kysymyksessä oli Kaarlo Koskimies, tunnettu itsenäisyys- ja sanomalehtimies.

Monolan sauna Helvi-tädin mieliharrastus oli idartaminen (kitsastelu). Vaatteensa hän osti Helsingissä käydessään ”juudaan kansalta”, Pikku-Roobertinkadun narikoista ja kierteli kaupunkia ”ruuskaamassa”, mistä saisi edullisinta. ”Jos minä kuulen että tavara on jossakin puolosenkin (50 penniä) halvempi, kävelen vaikka kaupungin halki sitä ostamaan”, hän julisti.

Vaikka Monolassa elettiin lohivesien äärellä, muistan Helvi-tädin ostaneen Oulusta lohta vain kerran, ja silloinkin sitä säästeltiin kellarin holvissa, kunnes se pilaantui.

Romppaisen seisakkeella, parin kilometrin päässä Monolasta oli iso karja jäänyt ylikäytävällä junan alle. Monolan pöydässä oli yllättäen seuraavana päivänä liharuokaa. Salaperäisesti hymyilevä Helvi-täti myönsi lopulta, että liha oli peräisin niistä Romppaisen ruhoista, eikä ruoka meille enää oikein maistunut.

– Ea Rahikainen (o.s. Wirkkula)

Kategoria(t): 18 Rönkkö Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *