Mummon luona Monolassa – osa 12

Mummo lapsen silmin

Hedvig Aurora "Ruuri" Aulin

Ensimmäisistä muistikuvistani alkaen mummo oli pienikokoinen ja ryppyinen vanhus. Haaleansinisissä silmissä oli eloisa katse, olemuksessa ja ilmeissä jotakin aineettoman haurasta. Kauneinta mummossa oli hymy, se oli kirkas, sydämellinen ja henkevä.

Jo nuoruuden kuvissa mummon vaatetus näyttää olleen ankaran säädyllinen: musta tai tummansävyinen, nilkkoihin ulottuva korkeakauluksinen leninki, ainoana koristeena broshi eli rintaneula, sileä nutturakampaus, jakaus keskellä päätä, vanhempana päälaella pieni musta pitsimyssy.

Pieni episodi Monolasta 30-luvulta todistaa että mummo todella oli ahtaan viktoriaanisen ajan kasvatti. Kun kesäisenä sunnuntaina kuusivuotiaalla Anna-Liisa sisarellani oli yllään valkopohjainen, sinikukallinen pyhäkolttu, mummo suuttui: ”Mene heti vaihtamaan tuo mekko, sehän on aivan kuin yöpaita!”

Kun Monolan pienessä taloudessa tilapäisapua lukuunottamatta ei tarvittu vakinaista kotiapulaista, mummokin asettui toisinaan hellan ääreen. Muistan hänen nokisen esiliinansa, kun hän joutui siirtelemään hellan ralleja, ja näkö oli huono.

Monolassa käydessään Mirja-miniä, Aarnen vaimo, ehätti apuun selvittelemään tiskiruuhkaa ja huomautti asiallisesti: ”Jos Mamma panisi vettä näihin kattiloihin, eivät pääsisi niin pahasti kuivumaan.”

Se oli anopille liikaa. ”Minä en pane sellaiseen sieluani”, hän sähähti.

Ylä-Monolan avokuisti Mummo oli heikkonäköinen ja -kuuloinen, kumaraan painunut, mutta henkisesti yhä ryhdikäs. Hän halusi päättää, mitä talossa tehtiin, ja oli aina yhtä utelias tietämään, mitä ympärillä tapahtui. Kuuluva tiedonvälitys mummon korvaan lankesi usein juuri meille kaksosille – tosin se tuntui joskus vähän vaivalloiselta.

Päätimme Rean kanssa kerran kokeilla, kuinka huono kuulo mummolla todellisuudessa oli, se kun tuntui vähän vaihtelevan. Menimme toiseen huoneeseen, suljimme sen ja eteisvälikön oven ja aloimme kiljua. Hetkessä ovi repäistiin auki, ja mummo seisoi kiukkuisena kynnyksellä: ”Mitämitämitä ihmettä täällä tapahtuu!”

Olin taas kerran keksinyt jonkin kujeen, en muista minkä, mutta tullut synnintuntoon. Menin pyytämään mummolta anteeksi. Hän veti minut syliinsä. ”Kuinka minä voisin olla vihainen omalle lapselleni”, hän sanoi äärettömän hellästi. Hän säteili tuolla hetkellä lähes ylimaallista rauhaa. Hän oli jo pelkkää sielua.

Panin merkille, että mummo käytti sanaa lapsi eikä lapsenlapsi. Sana jäi askarruttamaan, samoin se mitä tuossa pikku kohtauksessa oli sellaista, että se yhä uudelleen on palannut mieleen, eikä koskaan ole lakannut vaikuttamasta. Se oli kuin siunaus; kun olisi mummo, tuolloin itse jo lähellä taivasta, siinä siunannut yhden lapsensa kautta kaikki, nykyiset ja tulevat.

– Ea Rahikainen (o.s. Wirkkula)

Kategoria(t): 18 Rönkkö Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *