Kun Oulu oli pieni ja liejuinen – Sassalin pappa muistelee

Joonas Sassali perheineen

Joonas Heikinpoika Sassali (1850-1936) asui lapsuuden perheensä kanssa ensin Penninkankaalla no 56 ja myöhemmin Koistilassa no 22. Sassalin sukua asui Koistilassa ajalla 1868-1974.

Tänään 85 vuotta täyttävä Sassalin pappa muistelee muinaisia. Lehdessämme on äskettäin kerrottu paristakin pirteästä vanhuksesta. Tähän reippaiden vanhusten rintamaan kelpaa ensimmäisten joukkoon monien vanhojen oululaisten ja varsinkin Erkkolanperäläisten hyvin tuntema Sassalin pappa, entinen nahkuri Joonas Sassali, joka tänään täyttää 85 vuotta.

Hän on henkisesti ja ruumiillisesti vielä nuorten veroinen, ahertaa töissä aamusta iltaan, lukee Kalevan tarkkaan joka päivä, pitääpä päiväkirjaakin. Kaiken lisäksi hän harrastaa urheiluakin, hiihdellen ja potkurilla huhkien talvella ja kesäisin taas tehden pitkiäkin pyörämatkoja. Hyvämuistisena, puheliaana ja leikillisenä on uteliaalle haastattelijalle mieluinen puhekumppani, jonka kertomuksia vanhasta Oulusta ja menneistä oloista huvikseen kuuntelee. Nyt merkkipäivän lähestyessä edustajamme pistäytyi hänen puheillaan ja sai kuulla paljon mielenkiintoisia asioita.

Sassalin papan näppärä talo sijaitsee lähellä Kastellin häkkiä. Itse hän on siihen rakennellut erikoisen siistit ulkohuoneet ja mainion saunan. Melkoinen kaistale maata saa hyvää hoitoa ja antaa runsaasti perunaa ja heinää, jotka pappa itse holhoo ja korjaa. Mielellään hän meille näytteli juuri korjattua perunasatoa, jonka hän oli kuokkinut maasta ja pannut kuivumaan ulkohuoneisiin. Ja yksin – jo 30 vuotta leskenä oltuaan – hän asuu tilavassa huoneessaan, itse laittaa ruokansa ja tekee muut kotiaskareet mielikseen. Ihmisellä pitää olla jotakin tekemistä pysyäkseen tervennä, hän sanoo ja nauttii omista oloistaan, eikä lähde hevillä poikiensa perhekuntiin, niin kernaasti kuin nämä tahtoisivatkin.

Ja sitten ruvetaan muistelemaan muinaisia. Pappa on syntynyt Oulujoella, josta hän nuorena miehenä siirtyi renkipojaksi kaupunkiin ja sitten Åströmin tehtaille, missä hän palveli kaikkiaan 47 vuotta, eroten töistä 72-vuotiaana. Koko Åströmin tehdasalue oli niihin alkuaikoihin Hupisaarten laidassa. Ei voinut unissakaan kuvitella, että siirryttäisiin Kasarmintien toiselle puolelle. Työväkeä koko tehtaalla oli vain kolmisenkymmentä miestä, herrat itsekin tekivät töitä. 1

Olen minä Roopertin (Robert Åströmin) kanssa ollut yksissä töissä. Se leikkasi itse nahkat… Mitään koneita ei tehtaalla silloin ollut, kunnes tuli ensimmäinen koneellinen vehje – vesivoimalla käypä parkkitamppi. Tamppeja eli vanutuslaitteita oli silloin paljon Hupisaarten puroissa; mm. Sohlmanilla, Vetterstenillä, Mareliuksella ja Lindgrenillä oli omat tamppinsa.

Työaika Åströmilla oli kello 6 – 19, mutta muissa työpaikossa vielä pitempi, kello 5 – 20. Ruoka-aikaa oli 1 ½ tuntia. Kaupungilla toimitettiin yhteinen herätys kello 4 aamulla, jolloin rumpali kulki pitkin katuja kalistellen rumpuaan. Ja klo 21 annettiin kirkontornista iltasignaali. Silloin oli kaupungissa kaikki portit suljettava, eikä saanut kaduilla liikkua kuin tärkeillä asioilla. Mutta herrasväellä oli pikku-portit , joista he kulkivat iltakesteistä tultuaan. Siihen aikaan nukuttiin paljon ja tehtiin töitä paljon. Puodit olivat auki kello 7 – 21.

Ruoka oli yksinkertaisempaa kuin nykyisin. Esim. makkaroista ja muista leikkauksista ei ollut paljon tietoa, kunnes sitten joku kaupunkilainen perusti ensimmäisen makkarakaupan, ja makkaraa kulki joku nainen kaupalla talosta toiseen. Maitoa käytettiin vähemmän, sen sijaan juotiin kaljaa ja piimää. Piimää myytiin mm. Bergbomilta 15 penniä kannu (noin 2 ½ litraa). Ei räkänny syyvä niin ylöllisesti kuin nyt.

Palkat olivat pieniä. Nälkävuosina, jolloin Oulun siltoja tehtiin, maksettiin siltatöistä noin 80 penniä päivältä. Ne olivat kurjia aikoja, syötiin olkia ja männynkuorta, ja nuoriakin miehiä kuoli ihan seisovilta jaloiltaan. Paljon maalaisiakin oli sillan rakennustöissä. Raatin kohdalla oli maaperä erityisen vetelää; siihen vedättivät maalaiset täytteeksi risuja ja hakoja.

Ja hyvin muistaa pappa nekin ajat, kun ei ollut siltoja lainkaan. Proomulla kuljetettiin hevospelit nykyisestä torin rannasta Storen rantaan. Salmen suuhun. Pahalla ilmalla ei päässyt yli ollenkaan. Toinen ylikulkupaikka oli Rykärin (Koskennniskan oluttehtaan) kohdalla, mistä lautta kulki toiselle puolen Nokkalan männikköön. Muistaapa hän senkin ajan, kun ei ollut lainkaan Kasarmintietä (jonka sittemmin sotaväki rakensi ja istutti koivut), vaan kuljettiin Erkkolaan ja Kastelliin päin vankilan ja nyk. kasarmialueen kautta kierteleviä kinttupolkuja.

Kaupunki oli pientä ja liejuista. Talot olivat enimmäkseen kuin pienimmät mökit. Kakaravaaran puolelle ei hölseiden aikaan tahtonut päästä kulkemaankaan. Juoppojen silta Pakkahuoneenkadulla VPK:n talon lähellä oli tekaistu renkkujen päälle notkuvista lankuista. Kauppahallin takana missä nyt on pitkälti kuivaa maata, uitettiin hevosia ja nykyisen torin paikoilla hamnasivat tervaveneet. Sitten ruvettiin toria fylläämään, tuotiin fyllinkiä proomuilla Salmestakin päin.

Ensimmäisellä Salmen paatilla oli sellainen nimi, ettei sitä oikein viitsi panna lehteen. Nimi johtui siitä että paatin siipirattaita väänsivät miehet suurusvoimalla ja päästelivät joskus sopimattomia ääniä ja tuoksuja. Siivet olivat sivuilla, ja kaksi miestä sitä veivasi, kunnes tuli ensimmäinen oikea höyrypursi Vilkas.

Suuri tapaus oli kun jäät muuanna marraskuun aamuna veivät Ämmänsillan. Kansakoululaisillakin oli lupa, että pääsivät kummaa katsomaan. Mutta Oulun iso tulipalo, joka alkoi apteekista, se vasta kauhea tapaus oli. Kolme vuorokautta yhteen menoon piti olla sammutustöissä. Ison ruutan miehistöön kuului 300 henkeä, jotka vuoron perään pumppasivat, mikä kovalla pakkasella tuppasi jäätymään. Ja Fellmannin Aappo jakeli sammuttajille viinaryyppyjä, hän oli reilu mies mutta teki konkurssin vaikka oli miljoonapoikia.

Muistaapa pappa hyvin Talas-Eeran 2 ja Iso-Parkkisenkin, nuo kaksi kuulua voimanmiestä. Kerran Eera kantoi humaltuneen Parkkisen selässään kasarmille kun ei Parkkinen muuten lähtenyt. Sitä kometiijaa passasi kattuva, kun toinen voimanpesä kantoi toista läpi kaupungin. Olipa Parkkinen töissäkin Åströmillä mutta sitkeydessä se ei piisannut parhaille työmiehille, jos pystyikin tavallisen miehen vaikka katolle nakkaamaan. Ryyppymies se oli ja heliseväpäinen s.o. kovaääninen.

Emme viivyttänyt kauemmin vanhusta, jolla oli kiire päivän töihin, perunamaalle. Näimme hänen astelevan pihalla reippaasti kuin nuorukaisen – elävänä esimerkkinä työn siunauksesta. Vuosien taakka ei näytä painavan harteita. Askel on kepeä ja mieliala rauhallisen tyytyväinen.

Nyt merkkipäivänä lausumme onnittelut vanhukselle, joka on kuulunut Kalevan uskollisiin lukijoihin lehtemme ensi numerosta alkaen. 3

  1. Kuva linkitetty täältä
  2. Talas-Eera Wikipedia
  3. Kaleva 27.9.1935, tallennus Pentti Lohela – artikkeli on julkaistu myös Oulun sukututkija-lehdessä 2020:1
Kategoria(t): 22 Koistila Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *