Jättiläistarinoita – osa 7, Pyhäkosken ensimmäinen laskija

Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme.

Leppiniemi Kenpä ei olisi kuulut Pyhäkoskesta puhuttavan, Oulujoen suurimmasta ja uljaimmasta koskesta, joka halkaisee maan, putouksineen suvantoineen kymmenen neljänneksen pituisena, hopeanvaahtoisena timanttivyönä. Uhaten viskelivät kohisevat kosket kuohunsa korkealle ilmaan, näin mielen täyttää, että herruus on heidän eikä kenenkään muun. Riehuten rientää mahtava tulva sitä tietä, jonka se vuosisatojen kuluessa itselleen raivasi halki törmien, kallioin. Vaahtosuuna se ahneesti nuolee jyrkkiä kallioseiniä, jotka yksitotisella äänettömyydellään tunnustavat kosken korkeata majesteettisuutta.

Suurta Pyhäkoskea laskeminen on aina yhdistetty hengenvaaraan. Nyt on sitä kyllä perkattu ja kulkua paljon helpotettu. Mutta vielä nytkin koski on sangen vaarallinen ja tuopi usein surman. Kansassa pysyykin se epäluulo, että kosken haltia ihmisiltä yhä vaatii ja ottaakin hengenveroa, vieläpä säännöllisestikin yhden hengen vuodessa. Syytä jos kysyt tähän haltian vuotuiseen veronottoon, niin saat kuulla kerrottavan Pyhäkosken ensimmäisestä laskijasta.

Pyhäkoski päättyy ankaralla koskella, jossa vesi likistettynä korkeain törmäin väliin rajuimmalla raivolla syöksyy alas kalliota myöten niin väkevällä kohinalla, että se tukehuttaa tavallisia ihmisääniä. Kosken toisena rantaseinänä on korkea jyrkkä törmä, joka mustana ja totisena kohoaapi ilmaan, se on ”Hiidenlinna, Hiisien ja Jättiläisten asunto”.

Toinen seinä on jylhä kallio, joka suorana nousee riehuvasta ryöpystä. Kuohuvan vedenpinnan kohdalla aukenee tässä kallioseinässä luolan kaltainen onkalo, ellet muutoin pelkää yhtä tai toista sisiliskoa mikä juurtuneiden härkylöiden ja kasvien takaa sinuun tirkistelee, voi sinulle tarjota hyvää suojaa rajuilmaa vastaan, ehkä kyllä ukkosen jyrinä kaikuu moninaisesti kerrottuna luolan sisässä. Kallioseinässä luolan päällä on muutamia hakkaamattomia kivipenkkejä, joita sinulle vielä tänäänkin esitellään ”Jättiläisten istuinten” nimellä.

Näillä kivipenkeillä istuivat eräänä valoisana kesäyönä Jättiläiset haastellen keskenään, sekä niiden jättiläisten kanssa, jotka seisoivat Pyhäkosken toisella puolella Hiidenlinnan vierteillä. Niin väkevä oli näet näiden ääni, että heidän tavallinenkin pakinansa kuului yli kosken pauhinan, kun sitä vastoin nykyajan ihminen tuskin toiseen korvaan huutamallakaan saa ääntänsä tämän kuultavaksi.

Jättiläiset eivät tällä kertaa iloiselta näyttäneet, he aavistivat jotain pahaa, jota eivät voineet poistaa. Jättiläiset Pyhäkosken toisella puolella kertoivat, että vanha äijä, joka piti Hiidenlinnaa asuntonansa, ja joka sieltä ei enää liikkunut, yhä ahkerammin mittaeli köyttänsä jota hän kelasi sammaleista, mitä linnan seinissä kasvoivat. Äijä oli lausunut, että köysi koht’sillään oli mittansa täyttävä ja silloinpa oli se aika tuleva, jolloin uusi kansa oli muuttava maahan asumaan ja vanhan asujainten olisi pakeneminen maan sisään. Tämän merkiksi oli outo mies pian laskeva tuota pyhää koskea ensimmäisenä alas.

Ennen muinoin näet, ei Pyhäkoskea kuljettu. Se oli, niin kuin nimi osoittaakin, pyhä, eikä sitä uskaltanut kukaan laskea. Vaan nyt oli muka outo mies sen tekevä. Näistä tämmöisistä juttelivat keskenään Jättiläiset pahoilla mielin, mikä epäillen, mikä uskoen. Äkkiä levenevän aamunkoittteen punavalossa vene ilmaantui, joka riehuvaa vauhtia kulki koskesta alas. Veneen perässä seisoi ihminen.

Se oli Montta. Tätä nähdessään Jättiläiset ääneen kiljuivat. Hiidenlinnan syvyydesta kuului syvä huokaus. 1

  1. A. H. Snellman, Helsinki 1887
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *