Jättiläistarinoita – osa 10, Montta laskee Pyhäkosken

Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme.

Pyhäkoski Montta oli tällä erää kulkenut Oulujoen vesiä, kulkenut laveita Oulujärven selkiä ja ilman pelvotta laskenut suuria Oulujoen koskia. Mutta kun hän tuli Pyhäkosken niskaan ja havaitsi kosken mahtavaa vihaa, tärisytti häntä äkkinäinen vapistus. Hän seisoi silmänräpäyksen mietiskellen, epäilyksellä luoden silmänsä sinne ja tänne ja näkyi nyt päättäneen kääntää veneensä rantaa kohden välttääkseen vaarallista koskea.

Mutta tämä oli jo mahdotonta, sillä kosken kova koura oli jo ruuheen tarttunut ja veti sen vastustamattomasti alaspäin. Kauhistuen huomasi Montta yrityksensä jo myöhäiseksi. Ja mitä ei yksikään vaara ollut aikaansaanut, sen teki nyt Pyhäkosken peloittava voima. Kangastiko kuolema kosken raivoavista aalloista, vai särkikö sisällinen kauhu hänen sydämensä, miten lieneekin, mutta nyt lankesi Montta ruuhessansa polvilleen ja rukoili.

Suuri haltia”, rukoili Montta. ”Kuka lienetkin jokas tätä julmaa koskea hallitset, jos päästät minut hengissä alas, niin sinulle uhraan mitä kalleinta minulla on”. Näin rukoiltuaan hän jälleen nousi ja painoi arkkusen kiinteämmin kainaloonsa. Mutta kosken syvyydestä kuului hirmuinen jyrinä, vahvistustako se oli Montan rukoukseen vaiko varoituksen ääni.

Ruuhen pohjalla makasi karahka, pienoinen kuusi, jota Montta oli purjeen sijasta käyttänyt kulkiessaan Oulujoen suvantoja. Tämän hän sieppasi käsiinsä, heitti sen kohisevaan koskeen ja viillätti veneensä sen jälkiin. Näin ohjaten venettänsä virtaa kulkevan kuusosen jälestä hän oli jo ihmeellisesti päässyt Pyhäkosken vaarallisten pyörteiden läpitse ja oli nyt joutunut sen viimeisen kosken niskalle, jonka kummallakin puolella Jättiläiset istuivat.

Kummastuen näkivät nämä pienen ruuhen hyppivän loiskuvissa aalloissa. Se milloin heilui aallon huipulla, milloin painui syvälle alas näkymättömäksi. Valkoinen vaahto pärskyi Montan pään ympäri, aallot loiskivat ruuhen ylitse, vaan ruuhi yhä kohdallaan pysyi eikä kaatunut. Nyt se oli jo tuon hirveimmän ryöpyn kynsissä, vesi roiskui ja loiskui, nyt todellakin tuossa ruuhi on eheänä kosken alla ja ruuhessa seisoo yhä pystyssä tuo kummallinen mies. Kosken haltia oli lupauksensa pitänyt – entäs Montta?

Niin kauan kuin vaarallinen kulku kesti, oli Montta tarkkaan jännitetyllä huomiolla seurannut tuota pienoista kuusta, joka virran kanssa kulki hänen ruuhensa edellä, eikä ollut hänellä muuta ajatusta. Mutta tuskin oli silminnähtävä hengen vaara ohitse mennyt, niin hänen tarkka huolensa hajosi ja kasvoihin palasi jälleen tuo levottomuuden henki. Levottomuuteen sekousi nyt todellinen tuskakin. Kun hän näki olevansa hyvässä turvassa tyynemmällä vedellä kuohuvan kosken alla, kääntyivät ajatuksensa hänen ihmeelliseen palastukseensa sekä siihen lupaukseen, jonka hän hädissään oli tehnyt.

Kosken haltialle oli hän luvannut antaa kalliimman tavaransa, mitä olikaan tämä muutakaan kuin hänen arkkusensa. Mutta oliko hänen nyt todellakin antaminen tämä kallis kappale? Mitäpä olisi hänelle enää koko elämä ilman tätä hänen kultaista tavarataan, ehkei haltia huolinutkaan sitä, kukapa tiesi oliko haltia hänen lupaustaan kuullutkaan? Ja jos niin olikin laita, niin milloinpa tämä palkka on annettava? Kenties oli täällä vielä muitakin henkeä uhkaavia koskia. Kyllähän haltia vielä kerkiäisi sen vastakin saamaan.

Montta painoi arkkusensa lujemmin kainaloonsa, antoi virran viedä ruuhensa eteenpäin ja poistaakseen koko tuon vastenmielisen ajatuksen, hän hiljaa viheltää hyräili itseksensä. 1

  1. A. H. Snellman, Helsinki 1887
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *