Jatkosodan muistoja kotirintamalta – osa 2

Rannan Taisto (Rantakeränen no 23) on muistellut sota-asioita vuonna 1997. Julkaisemme muistelmat kahdessa osassa, ensimmäisen löydät täältä (klikkaa linkkiä). Kuvien hevoset eivät liity tarinaan.

Holapan poikia ja hevosia Hevospotilaiden määrä oli enimmillään kahdeksankymmenen paikkeilla. Eläinsairauksista oli pääosin lyöttymiä ja säkätautia. Näiden aiheuttamat avohaavat märkivät ja ne piti päivittäin puhdistaa sekä lääkitä. Nämä taudit aiheuttivat ylipitkät valjoissa olojaksot, varsinkin kärryvaljastuksessa, ja tiettömät maisemat.

Toisen suuren ryhmän muodostivat rintamalla haavoittuneet. Luodin läpäisemät paranivat yleensä hyvin, mutta sirpalevammat olivat hitaita parantumaan ja hyvin monen nuoren hevosen tie päättyi Lukkarinkankaan laidassa olevalle teurastuslavalle, pojat nimittivät paikka Golgataksi.

Kolmas sairaus oli voimakkaan kutinan eli kapin saaneista hankaajista, joita hoidettiin ns. täisaunassa. Kun hevonen laitettiin tuollaiseen saunaan, sen pää jäi vain näkyviin. Kurkun seutuville korvien etupuolelle oli asetettu tiukka panta, jotta saunan sisällä oleva sytytetty rikki pysyi sisällä ja tappoi sitten syyhyn aiheuttajapunkit. Lisäksi silloin tällöin tuotiin sairaalaan nuoria hevosia, jotka olivat joutuneet koviin keskityksiin. Muuten hevoset olivat terveitä, mutta sodan pelko oli iskenyt niihin niin voimakkaasti, että tarvitsivat lepoa ja hoitoa. Nämä hevoset olivat arvaamattomia käsitellä.

Ajohevoset olivat yksikössä vakituisesti, sillä niillä ajettiin rehut Muhoksen talollisilta (luovutusvelvolliset) sekä muut huoltoajot ja hevossiirrot. Kun haluttiin tehokkuutta siirtoihin, laitettiin kolme hevosta heinäkärryn eteen ja neljä perään, niin seitsemän hevosta kulki kerralla yhdellä pojalla.

Sain kerran tehtäväkseni hakea Lakkapäästä kolme hevosta laitumelta sairastallille, numeron perusteella löysin hevoset aika pian. Kaksi hevosista oli suomenhevosia ja yksi pitkäkaulainen venäläinen lämminverinen. Laitoin Suomen ruunalle suuhun kuolaimet, jossa oli lyhyet naruperät. Molemmin puolin laitoin riimulla keskimmäisen päitsiin toiset kiinni ja hyppäsin keskimmäisen selkään. Otin ruunan ohjaukseen ja toiset seurasivat kiltisti, oikein reippaasti kävellen rinnalla.

Helian pihassa Kun tulin jyrkän Tikkalanmäen päälle, tuli lääkintälotta vastaan ja sanoi: ”Pianpa sinä ne kiinni sait. Minun pitääkin lääkitä ne, pysäytä niin minäkin tulen selkään tallille saakka. Hyppäänkö tuon lämminverisen selkään – tuon? Tuolla Suomen hevosella on avohaavat säkässä, se voi aristaa”. Sanoin että hyppää vain ja niin hän teki. Heti alkuun se hevonen osoitti kyllästymisensä selässä pitämiseen ja valtautti koko kolmikon hirmuiseen laukkaan jyrkässä mäessä. Vesissä silmin me kauhistelmimme, mihin nämä meidät vie. Ehdin siinä ajatella, että Ouluun on pitkä matka ja siellä on meri edessä, kyllä ne ennen sitä väsyy. Mutta kuitenkin ne äkkiarvaamatta kääntyivät pappilan navetalle. Yhdeksänkymmenen asteen äkkikäännös täydessä vauhdissa aiheutti sen, että lotta lensi ravin yli pyörien pellolle ja minä keskipakoisvoiman vaikutuksesta sen hevosen selkään missä lotta hetki sitten oli ollut. Kovin pitkää iloa ei minullekaan hevosen vaihdosta ollut, sillä pappilan kujalla alhaalla roikkuvat kuusen oksat pyyhkivät minutkin jalkamieheksi.

Pääosa hoidettavista hevosista oli suomenhevosia, yksityisiltä talonpojilta pakko-otettuja, rehellisiä, hyvin työhön opetettuja ihmisen palvelijoita ja myös sodankäyntiin soveltuvia. Jo silloin panin merkille, että suomenhevonen oli ylivertainen rauhallisuudessa ja tottelevaisuudessa. Silloinkin kun sillä oli kovat kivut päällä se turvasi hoitajaansa ja nöyränä odotti apua ihmiseltä.

Hevoset tuotiin rintamalta junassa ns. härkävaunuissa useinmiten yöllä, sillä ilmavaara oli tuolloin pienempi. Muhoksen asemalla olimme näitä potilaita vastassa. Joskus tuli niin huonokuntoisia, että hiljaisesti valittivat.

Sairaala siirrettiin syksyllä 1943 Keski-Suomeen Kintaukseen, jossa se toimi sodan loppuun saakka.

Nämä nuoruuden kokemukset jättivät minulle pysyvän kunnioituksen suomenhevosia kohtaan, joiden panos ei ollut vähäinen, kun puolustettiin itsenäistä Isänmaata.

– Taisto Ranta

P.S. Lue myös tarina Sirkka, sotahevonen

Kategoria(t): 23 Keränen - Ranta-Keränen, 39 Koivikko Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaus kohteessa Jatkosodan muistoja kotirintamalta – osa 2

  1. Kirsi Tammela sanoo:

    Isoisäni oli Muhoksella hevostenhoitajana 20.10.1941-20.01.1943 välisen ajanjakson, varmaankin juuri Koivikon koulutilalla. Onkohan siltä ajalta olemassa mitään ns. muistiinpanoja tai muuta mistä isoisäni voisi ”bongata”?

    Solja: Koivikosta on tehty historiikki, ks. http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha%253AInstance_ID1245738063824#.WeRXmztx3IU ja myös Kansallisarkistossa on materiaalia Koivikosta ”Koivikon maatalousoppilaitoksen (Muhos) arkisto (OMA) (1875-1999) Arkisto sisältää oppilasmatrikkeleita ja vuosittaisia oppilasluetteloita, opintolinjojen päiväkirjoja, kalusto-, omaisuus-, ja eläinluetteloita, eläinten kanta- ja tarkastuskirjoja, johtokunnan ja opettajankokousten pöytäkirjoja, kassakirjoja ja memoriaaleja, kirjeenvaihtoa sekä saapuneiden ja lähetettyjen kirjeiden diaareita. Sisältää myös historiikin, opetukseen liittyvää asiakirja-aineistoa sekä virallista asiakirja-aineistoa kuten…”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *