Valokuvan ottanut Martti Kesäniemi kertoo Oulujoen jäidenlähdöstä 84 vuotta sitten (91 vuotta sitten; 2020) – klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana – sekä kuvatekstin

Joka asui Oulujoen törmällä, tuli yleensä vuosien varrella tuntemaan joen salaisuuksia. Niinpä myös jäiden lähtö tiedettiin muutaman vuorokauden tarkkuudella. Kun minä sain vanhemmilta henkilöiltä tietää tuon odotettavissa olevan jäiden lähdön, oli minun mielenkiintoni kokonaan keskittynyt tulossa olevaan tapahtumaan. Saatoin tuntikausia vain kuljeskella pitkin törmiä tuijotellen jokea.

Yleensä oli niin, että jäät lähtivät liikkeelle päivällä tai iltapäivällä. Oli kai yöpakkasia, joten ne harvemmin lähtivät yöllä. Siispä kun jäiden lähtö tapahtui päivällä, olin minä yleensä vartiopaikalla. Ja kun näin että jäät lähtivät liikkeelle, juoksin pirtin ovelle ja hihkaisin: ”Jäät lähtevät!” Meidän pihassa oli silloin kaksi taloa ja aika monta henkeä väkeä, ja me kaikki keräännyimme törmälle katsomaan ja ihailemaan jäiden lähtöä. Ja luulenpa, että koko jokivarren asukkaat tekivät samoin.

Oli toki eroa jäiden lähdössä eri keväinä. Kun sattui lämmin kevät ja lumet sulivat äkkiä, tuli paljon vettä jokeen ja silloin oli jäiden lähtö komeaa katseltavaa, jäät lähtivät silloin ”kantenaan”, kuten sanottiin. Rannoilla oli rytinää, suuria jäätelejä nousi korkealle ilmaan ja sieltä ne sitten romahtivat alas. Toisinaan jäät menivät niin kokonaisina joen levyisinä, että nuo joen yli menevät viittatiet menivät siinä jäiden matkassa aivan ehyinä ja kokonaisin. Lähinaapureiden tiet tunnettiin, mutta kun sitten tuli kohdalle kauempana olevien viittatiet, syntyi pientä inttoa ja kinastusta siitä, kenen tie se on; onko Siepon tie, Tihilän vai onko jo Määtän tie.

Siinä näiden viittateiden soljuessa merta kohden se samalla toi mieleen tiettyä haikeutta kuten yleensä silloin, kun jokin lipuu ohitsemme koskaan enää palaamatta. ¹