Isänmaa kutsui

Heikki Lohelan pakki sota-ajalta 22-vuotias nuorimies palasi varusmiespalvelusta Oulujoen törmälle, kotiin. Edessä oli koko elämä – nuoruuden innolla hän siihen tarttui.

Osa sisaruksista lieni jo lähtenyt kotoa, Heikki oli pesueesta nuorin. Äiti-Annan taival päättyi muutaman vuoden kuluttua. Isä-Matti muutti Ouluun ja Heikki sai äitipuolen.

Joki  kuljetti miehen virtaa alas Apajan laivalaituriin, sieltä löytyi oma Aino Kaarina. Kului muutama vuosi, tehtiin töitä  jo omassa kodissa, Kulmalassa. Kaksi pientä poikaa oli juurtumassa isän jalanjälkiin, maahan ja metsään.

Sitten Heikki lähti talvisotaan.

Sotaa oli jo aavisteltu, kun sitä edelsivät ylimääräiset kertausharjoitukset lokakuussa 1939. Heikin osalta kertausharjoitukset alkoivat 14.10.1939.

Heikki Lohela (s. 15.12.1909, k. 24.1.1985) osallistui molempiin sotiin alikersanttina (kersantti 18.8.1968/Oulun sotilaspiirin esikunta). Hän oli talvisodassa 11. Liikennekomppanian joukoissa Sallan ja Säkkijärven rintamilla kengitysseppänä.

Sepän taidot olivat veljekset Jaakko, Santeri ja Heikki oppineet kotona. Armeijasta käsin Heikki oli ollut myös Turussa kengitysseppäkurssilla.

Välirauhan aikana Kulmalassa yritettiin päästä elämään kiinni. Jatkosodan alkaessa kutsuttiin Muhoksen miehet uudestaan palvelukseen, niin myös Kulmalan nuori isäntä. Kesän alussa, 16.6.1941 perustettiin  Muhokselle joukkoja pioneeripataljoona 34:n 3. komppaniaan. Heikki osallistui kesän 1941 aikana Latvajärven, Vuokkiniemen, Pistojoen ja Uhtuan taisteluihin.

Sotapäiväkirjassa kerrotaan:

Juhannusyö 1941, siltoja tehty

juhannusaamuna ei edes känttykahvia, juustoa kyllä

iltahartaus Suomussalmen kirkossa

seuraavana päivänä klo 8:30 3. joukkue siltoja vahvistamaan, sepät takoivat (siltoja piti korjata ja vahvistaa, jotta saksalaiset tankit kestäisivät ajaa yli siltojen)

ja seuraavana päivänä tulitaisteluharjoitus, iskujoukkojen hyökkäystä oikeilla panoksilla, jotta tuntuisi todelliselta, harjoituksissa yksi haavoittui

samana päivänä klo 18:30 saapuivat ensimmäiset saksalaiset etuvartiomoottoripyörät, sitten 6-tonnin tankkeja 15 kpl sekä 24-tonnin tankkeja, joiden alla silta särkyi, komppania korjasi sen ripein ottein

saksalaiset olivat 17-22-vuotiaita, reippaita, hyvin ruokittuja miehiä

27.6.1941 klo 9:40 saavuttiin Raatteentien varteen, syöksyryhmäharjoituksia, mottitaistelua, ampumahaudan vyörytystä

miehistölle jaettiin palvelustodistuksia kotiavustusten saantia varten

klo 20 komppania sai 8 kpl konepistooleja

1.7.1941 klo 2:20  tykistöhyökkäys rajalla ja Vasovaaran hyökkäys, klo 13:00 Latvajärven valtaus, ei tappioita

3.7.1941 käsky siirtyä mahdollisimman pian Vuokkiniemeen

4.7.1941 klo 7:30 Hiirenvirransillan rakennustyöt, klo 16:30  pukkisilta valmis, ilmapommitus, jossa autonkuljettaja ja talousaliupseeri kuolivat

12.7.1941 klo 9:20 lepäävä komppania herää vihollisen tykistökeskitykseen ja pommikoneiden pommituksiin, tappiot  ovat raskaat. Keskityksen jälkeen komppania siirtyi 2 km taaksepäin kokoontumispaikkaan, josta käsin toimitettiin kaatuneitten kuljetus ja alueen haravoiminen, klo 15:20 lähdettiin uuteen yöpymispaikkaan vielä 2 km taaksepäin, lepoa häiritsi ilmapommitus, joka ei kuitenkaan aiheuttanut tappioita…

Pioneerien ponttoonisilta jatkosodassa Loppukesällä isämme pääsi kotiin maatalouslomalle. Sen jälkeen hän meni Jalkaväenkoulutuskeskus 18:een.

Syksystä 1941 kevääseen 1942 hän taisteli jalkaväkirykmentti 29:n 2. konekiväärikomppaniassa Homorovitsassa Syvärillä.

Sotapäiväkirjan mukaan joukot olivat  jatkuvasti asemissa. Pimeään vuodenaikaan varsinkin yöt olivat raskaita ja hermojaraastavia vihollisen tunkeutuessa aktiivisesti vartiopaikkojen kimppuun. Heikki-isä selvisi onneksi vähin vammoin – kahden viikon sairaalahoidolla.

Keväällä 1942 hänet kotiutettiin iän perusteella – sota kuitenkin jatkui – niin myös isämme osalta. Heinäntekoaikaan 15.7.1942 hän astui uudestaan palvelukseen, nyt Linnoituspataljoona 15:n  2. komppaniaan kengitysaliupseeriksi.

Kengitysaliupseeri  kotiutettiin viimein 12.11.1944.

Näitä asioita muistellessa ja tutkiessa ei voi kuin ihmetellä, miten sodassa hengissä säilyneet muutoin selvisivät jokapäiväiseen elämään. Paljon ei puhuttu kotona sota-ajasta, mutta tiesimme tuskalliset yöt painajaisineen.

Mieleen on jäänyt sodan mielettömyys, se että vihollinenkin on ihminen. Häntä kohden oli ase kuitenkin nostettava, koska se oli velvollisuus. Sitä, mitä miesten mielissä oli rintamalla, voivat kuvailla vain he itse. Rintataskussa kulkeva kirje kotoa kertoo jotain…

Missä oli aika kuolemanpelolle, missä kyynelille?

Ihmeelliseltä tuntuu kertomus, miten joukkue pääsi viholliselta näkymättömiin sankan lumisateen suojassa tai siten, että jokainen heitti manttelinsa veteen… vesistön ylityspaikassako?

Toisia tarinoita syntyi kotirintamalla. Sota särki elämää, huolen ja pelon kanssa täytyi oppia olemaan. Suruviesti tuli vääjäämättä kohdalle tai lähelle. Jokaisen isän tai pojan menetys kosketti kaikkia – suru oli yhteinen – myös toivo oli yhteinen.

Selviytyminen vaati kovaa työtä, avuliaisuutta ja välittämistä. Jos naiset tekivät arvokkaan työn rintamilla ja sairaaloissa, lottina, hoitajina ja ompelijoina, myös äidit ja tytöt tekivät raskaita ulkotöitä kotirintamalla, olivat mm. teurastuksissa mukana. Äidit ompelivat, kehräsivät, kutoivat ja virkkasivat.

Se, että kodeissa saatiin omalla työllä liha, leipä, maito, voi – kalat joesta ja marjat metsästä, oli maaseudun rikkaus. Kahvi oli lujassa, rukiin jyviä paahdettiin korvikkeeksi. Äidille toi naapurin Salme kahvipussin, kun Paavolaan oli tullut Amerikan paketti. Lapsille tehtiin karamelleja sokeria kuumentamalla.

Muistan äidin kertomuksen metsäkirkosta. Äidillä ja pojilla oli metsäniityllä puiden katveessa hiljaisen rukouksen keidas.

Sen kertomuksen halusin kuulla aina uudelleen.

Kategoria(t): 23 Keränen - Kulmala, 23 Keränen - Siekkinen, 38 Inkala Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *