Eräs merkillinen tositapaus Oulujoella v. 1894

Laine-laiva Oulujoella (n. 1906-10) Vaikkakin tämän vaatimattoman kertomuksen yleissävy onkin hiukan surullinen, niin voi sen kuka tahansa lukea keveällä mielellä, sillä se päättyy jotakuinkin onnellisesti. Kertomus on oikeastaan omistettu etupäässä n.k. ”sunnuntaimetsästäjille”, joiden kunniaa ja itsetuntoa se kylläkin voi jossain määrin loukata, mutta toiselta puolen, sillä on myös lievästi moraalinenkin sivutarkoitus.

Sunnuntaimetsästäjien retkillähän sattuu joskus sellaista, joka ei oikein siedä päivänvaloa ja jonka he itse toivovat pysyvän salassa. Tällaisia arkaluontoisia asioita on esim. istuvan jäniksen ampuminen, jota gentlemannimetsästäjien piirissä pidetään skandaalina. Sellainen henkilö eroitetaan empimättä seurasta. On paljon sellaisiakin, jotka hyväksyvät vain lentävän linnun ampumisen.

Mutta jotain suorastaan kauheaa on kuulla kertomuksia ”hopeakuulalla” ampumisesta. Se on jahtimiehelle jo niin häpeällistä, että siitä naisväkikin suuttuu. Oulussakin on sattunut tapauksia, jolloin pappa on tuonut kotiinsa ”omia ampumiansa” jäniksiä ja lintuja joiden kaulassa on havaittu ansan aiheuttama jälki. Tällainen on jo niin ”kirurgista” häpeää, että siitä saattaa perheonnikin kärsiä.

Edelläolevan esipuheen jälkeen seuraa sitten itse kertomus, jonka minulle äskettäin muiden oululaisjuttujen lomassa kertoili työnjohtaja Kalle Sassali, hauska ja virkeä 70-vuotias ehta oululainen, jonka muisti on erinomainen ja kertomistapa selvä ja mukaansa tempaava. Näin hän kertoi:

Onteron väkeä 1919 ”Olin matkalla Muhokselta Ouluun ”Laine” -nimisellä laivalla, johon tulivat myös metsästysretkeltä palaavat proviisori G. ja liikemies Emil W., joiden ainoana saaliina oli yksi ainoa jänisparka, jota laivan perämies Mäkeläkin hiukan säälien katseli sekä vihdoin huomautti, että olisihan toki pitänyt olla edes yksi jänis mieheen. Jahtiherrat kohauttivat olkapäitään ja vähän noloina myönsivät, että pitäisihän niitä olla toinen jänis lisää. Mäkelä mietiskeli itsekseen jonkun aikaa ja veti herrat erilleen ja kuiskasi, että alempana jokivarrella Koistilan talossa oli talon pojalla elättijänis suuressa ammeessa ja lisäsi, että hän luuli pojan kyllä myyvän jäniksen sekä kuiskutteli herrojen korvaan, että jos herrat haluaisivat niin – tuota – kyllä hän saattaisi pysäyttää laivan Koistilan rannassa, jotta herrat voisivat…

Hivenen verran jahtituulella olevat herrat hyväksyivät Mäkelän ehdotuksen ilostuen ja kuvittelivat jo mielessään kotiintulohetkeä, jolloin kummallakin olisi oma jänis eikä riitaa syntyisi siitä, kumpi sen yhden jäniksen olisi saanut mukaansa kotiväkeä ilostuttamaan. Herrat olivat juhlatuulella ja ottivat lisäsaaliin kunniaksi pienet napanderit. Olihan lisäsaalis varma.

Laine pysähtyi kuten oli sovittukin Koistilan rantaan ja mentiin taloon. Elättijäniksen nuori omistaja suostui kauppaan, mutta älysi käyttää hyväkseen näin harvinaisen hyvää tilaisuutta ja määräsi elättinsä hinnaksi kokonaista kaksi markkaa, siihen aikaan huikea hinta. Herrat katsahtivat hämmästyen toisiinsa, mutta pieni poika seisoi ylpeänä ja hajasäärin sekä kädet selän takana heidän edessään eikä halventamisesta voinut olla puhettakaan. Kun kirkas hopeinen kaksimarkkanen oli välähtäen livahtanut pojan käteen ja sieltä housujen plakkariin, oli kauppa lyöty kiinni ja nyt olivat herrat ammeessa hyppelevän jäniksen laillisia omistajia. Myyjälle jäi vain kysyttäväksi luovutusehdot. Poikanen hyppäsi ammeeseen, sieppasi elävän syliinsä ja kysyi, ottivatko herrat mukaansa jäniksen elävänä vaiko kuolleena, jolloin poika lupasi kaupanpääliseksi ja ilman lisämaksua tappaa jäniksen. Herra W. huomautti, että hän tahtoi ampua jäniksen siellä navetassa, jossa amme oli. Siihen ei suostuttu, vaan huomautettiin, että jänis oli ammuttava ulkosalla. Ehkäpä herra W. olisi ampunut jäniksen vaikkapa ammeenkin pohjalle.

Laine-laiva redillä Öhrnbergin rannassa Mietittiin asiaa tarkoin ja tultiin siihen varovaiseen ja viisaaseen tulokseen, että jänis oli sidottava kiinni aitaan, josta herra W. sen sitten ampuisi. Mitään epäilyä saannin suhteen ei kotona voisi herätä, kun jäniksen ruumiista löytyisi hauleja. Poika kipaisi nopeasti taloon hakemaan nuoraa, mutta kiireissään hän ei löytänyt muuta kuin äitinsä pitkän sukkanauhan, joka oli kudottu villalangoista noin tuumaa leveäksi kirjopaulaksi, jollaisia siihen aikaan käytettiin. Ne olivat suhteellisen pitkiä, koska ne käärittiin pariin kolmeenkin kertaan sukan ympärille.

Ja sitten alkoi loppunäytös. Poika sitoi nauhan toisen pään jäniksen kaulan ympärille ja toisen pään aitaan kiinni. Herra W. meni tarpeelliseksi katsomansa matkan päähän ja ojensi haulikkonsa. Jänisraukan elämän päätehetki oli tullut. Tapauksen todistajat seisoivat taaempana ja nuori poikanen puristi lujasti kaksimarkkasta housunsa plakkarissa. Herra W. tähtäsi ja tähtäsi, mutta pyssyn piippu ei ottanut oikein asettuakseen yhteen kohti. Pyssynpiipun päässä olevan jyvän näkyväisyyttä häiritsi ampujan silmässä oleva ylimääräinen jyvä.

Ja nyt tullaan tämän jutun loppunäytöksen viimeiseen hetkeen, joka ei mennytkään oikein riitinkien eikä jahtiteoriain mukaan. Kun laukauksen aiheuttama jännitys oli lauennut, nähtiin ihmeellinen näky: pamauksen pelästyttämä jänis laukkasi kuin hullu kohti lähellä olevaa metsänreunaa emännän kirjava sukkanauha sievästi kaulan ympärille kiedottuna eikä jussin nahassa ollut ainuttakaan reikää eikä ruumiissa haulia. Koko haulipanos oli sattunutkin sukkanauhaan, joka oli katkennut poikki, tosin ampujalle kunniaksi, arveluttavan läheltä jänistä. Nauhan toinen pää oli aidassa kiinni. Ampuja seisoi hyvin totisena, vuoroin vilkaisten jäniksen menosuuntaan, vuoroin aidassa olevaan nauhan pätkään.

Syntyi syvä hiljaisuus jäniksen aiotulla mestauspaikalla, jossa tapauksen todistajatkin katsoivat oikeaksi vaieta. Se tapahtui tietysti kohteliaisuuden sekaisesta säälistä ampujaa kohtaan. Tunnelman rikkoi vain eräs renkimies, joka tahdittomasti kylläkin otti harhalaukauksen ”asialliselta” kannalta ja sanoi ampujalle, että miten sinä metsästä mitään saalista saat, kun et saa kiinnisidotustakaan jänistä.

Nyt luulisi kertomuksen olevan lopussa, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Laukauksen hälyyttämänä juosta lönkytteli talon emäntä paikalle ja havaitsi sukkanauhansa katkaistuna aidassa roikkuvan. Silloin se vasta paikalla elämä nousi. Poika lähti karkuun yhtä nopeasti kuin äsken hänen jäniksensä, mutta päinvastaiseen suuntaan. Nyt saivat herrat silmilleen todellisen haukkumasanasuihkun ja se ei totisesti mennyt sivu niin kuin äskeinen haulipanos. Emäntä irrotti vihassaan aidasta sukkanauhansa jäännöksen ja uhkasi lyödä sillä herrojen silmille, elleivät nämä heti ja ilman verukkeita maksaisi poikkiammutun sukkanauhan hintaa, jonka emäntä noteerasi 60 penniksi. Se suoritettiin empimättä, melkeinpä tarpeettoman nopeasti.

Koistilan mutka oli maksanut herroille 2 markkaa 60 penniä kullassa eikä laivassa makaava kuollut jänis ollut saanut itselleen kohtalotoveria Koistilan oliosta, joka päinvastoin vapaudestaan riemuiten hyppeli metsässä emännän sukkanauhan pala kauniina kaulaliinanaan.

Tuntematon rahastajapoika Laine soljui hiljalleen Oulujokea alas ja laivan penkillä istui kaksi surullisennäköistä jahtimiestä, jotka hautoivat mielessään päivän merkillistä tapahtumaa. Laivan kapteeni Mäkelän kasvoilla värehti hiukan outo joskin hyväntuulinen ilme, varsinkin silloin, kun hän sattui katsomaan jahtimiehiin päin ja näki heidän ainokaisen saaliinsa. Viatonhan kapteeni oli Koistilan talon tapahtumiin.”

Niin ikävää kuin se asianomaisille onkin, on Sassalin kertomus tosi, eikä se ole mitään vitsiä tai mielikuvitusta. Ja vielä ikävämpää on, että tällaisia skandaalijuttuja voisi esittää montakin. Mutta riittäköön tämäkin, sillä se on tyypillinen ja samalla huvittava.

– H.W.C. 1

P.S. Nimimerkki H.W.C. on Henrik Wilhelm Claudelin (s. 1882, k. 1947), hyrynsalmelainen nimismies, Kainuun Museoyhdistyksen perustajajäsen. Aktiivinen kotiseutu- ja museotyön harrastaja sekä ahkera kynänkäyttäjä. Vielä eläkevuosinaan hän toimi mm. Kainuun Museon museonhoitajana ja kirjoitti lehtiin runsaasti artikkeleita eri aiheista.

Karl (Kalle) Fredrik Sassali (s. 5.3.1877 Oulu, k. 29.11.1947 Oulu), vanhemmat Joonas Heikinpoika Sassali (s. 27.9.1850 Oulu, k. 17.5.1936 Oulu) ja Kustaava Juhontytär Pukki (s. 9.7.1851 Oulu, k. 15.2.1904 Oulu).

  1. Kaleva 30.9.1947
Kategoria(t): 22 Koistila, 60 Ontero Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *