Elämää ennen vanhaan Väärän tilalla – osa 2

Eila Nurro o.s. Valkonen muistelee lapsuuttaan Laitasaaren Väärän tilalla. Artikkelin ykkösosa on täällä.

Huovilan koulu, Lotat ja pikkulotat Koulumatkat kuljettiin veneellä joen toiselle puolelle Huovilan koululle. Anna-äidin veli Veetu vei lapsia veneellä kouluun ja sai siitä palkkaakin.

Opettajana toimi Lyydia Hirvelä. Apuna oli sairaanhoitaja neiti Näsi. Sota-ajasta Eila muistaa esimerkiksi miten Oulun pommitettiin. Lyydia Hirvelä oli sanonut, että nyt mennään mettään, eikä lähetä sieltä ennen kuin hän antaa luvan.

Koulu oli ollut myös suljettuna sota-aikana. Tällöin tytöt olivat saaneet ommella Lotta-puvut ja ryhtyä pikkulotaksi.

Välillä kouluaikana oli yövyttykin joen toisella puolella. Eila muistaa yöpyneensä Hakkarilassa, jossa hänen tulevan kälynsä Helvin äiti oli sisäkkönä. Hakkarilassa Eila hoiti kanoja ja sai siitä hieman taskurahaa, jolla saattoi ostaa pastillia. Vieraita Hakkarilassa kävi ulkomailta asti. Mieleen on jäänyt, että sanottiin, ettei vieraille saa antaa nahkamunia. Niistä tehtiin sitten omalle väelle pannukakkua. Nahkamunat olivat sellaisia munia, joihin ei ollut tullut kovaa kuorta.

Muhoksen tiilitehtaan työntekijöitä Tilan töiden lisäksi Eila oli nuorena naapurin Liljan kanssa töissä Hägglundin tiilitehtaalla. Tehtaan työntekijöistä on jäänyt erityisesti mieleen Jurvelinin Jenni, joka oli niin näppärä ja taitava työssään, että häneltä ei mennyt yhtään tiiltä ohi.

Yhtenä kesänä Eila oli osallistunut veneellä maidon keräämiseen ja kuljetukseen. Talolliset toivat maitotonkat törmän rantaan tiloilta Leskelä, Viertola, Kontu, Rönkkö ja Väärä. Eila souti ja Rönkön emäntä piti perää. Eila kertoi äidillään olleen erikseen omia lehmiä ja näin hän sai oman maitotilin. Väärän maito kerättiin erikseen ja Valkosen maito erikseen. Tonkat olivat painavia n. 15-20 litraa. Jalat olivat koetuksella, koska kenkiä ei ollut ja tonkat kolhivat jalkoja.

Maito vietiin veneellä vastavirtaan kirkolle meijeriin. Pänikät palautettiin paluumatkalla. Pänikän pesu oli tarkkaa puuhaa. Anna-äiti oli opettanut miten pesu tehtiin. Pänikät tuli pestä heti palattua. Ensin ne huuhdeltiin kylmällä vedellä ja sitten lämmitettiin muuripadassa vettä pesua varten. Se oli erittäin tarkkaa työtä, Eila muistelee.

Tilan maito oli aina ykkösluokassa. Kerran oli Anna-äidin maitoon mennyt koivun lehti ja silloin maito putosi kakkosluokkaan.

Sodan aikana Eila osallistui myös Pyhäkosken voimalaitoksen rakentamiseen. Töihin kuljettiin jalan ja kengätkin olivat itsetehdyt kangaskengät. Eila toimi työmaalla merkin näyttäjänä. Työmaalla hänelle sattui onnettomuus, kun kakkosnelonen putosi kuormasta otsaan ja siitä muistona otsassa näkyy vieläkin L-kirjaimen muotoinen arpi.

Vanha isän kuoleman jälkeen jäi Anna-leskiäiti yksin tilaa pitämään. Eila olisi mielinyt kampaajan ammattiin ja lähtikin kirkolle oppiin, mutta äiti tuli häntä harjoittelusta pois hakemaan, koska tilan työt olivat hänelle liian raskaita yksin hoidettaviksi. Sisar Elsi pääsi ompelijan oppiin. Ompelutaidon lapset oppivatkin kotona. Kotona oli hyvä ompelukone. Isä Eino teki töitä ison pöydän ääressä, jolloin lasten tuli olla hiljaa, jotta hän saattoi keskittyä työhönsä. Eila muistelee, että isältä jääneet kaavat olivat aarteita, joita varjeltiin. Vaatteita ompeli myös Anna-äiti. Hän osti kangasta metrikaupalla ja ompeli tarvittaessa yön aikana mekkoja tytöille. Myös Eila oppi käyttämään taitavasti ompelukonetta ja ompeli myöhemmin omille lapsilleen vaatteita.

Kovasta työnteosta huolimatta lapsena ehdittiin välillä myös leikkiä sekä hiihtää. Vanhempana käytiin tansseissa. Hiihtoreissuilta Eila muistaa esimerkiksi käydyn Sattulassa. Sattulassa oli iso pirtti ja penkit ympäri taloa ja verhot ikkunoissa. Siihen aikaan ei joka paikassa ollut verhoja. Sattulan emäntä antoi aina voileipää ja sanoi, että jaksatte sitten kotia hiihtää.

Konnun talot

Kavereita olivat etenkin Konnun tytöt Anna-Liisa, Eeva ja Esteri. Ystävyys Anna-Liisan kanssa on jatkunut tähän päivään saakka.

Rönkön navetassa opeteltiin tanssimaan ja tansseissa hän muistaa käyneensä veljensä Kallaksen kanssa. Kallas oli kuulemma hyvä tanssimaan. Paluumatkalla tansseista Kallas oli todennut nälissään, että tulisipa nyt rieska vastaan. Kotona odottivat kuitenkin äidin tekemät voileivät.

Tätä perinnettä jatkoi myös Eila-äiti omassa perheessään. Kotiin tansseista palaavia odottivat aina äidin tekemät maukkaat voileivät.

Vieraanvaraisuus ja rakkaus ruokaan ovatkin Laitasaaresta saatuja perinteitä. Eila-äidin kotiin ovat kaikki aina olleet tervetulleita ja kaikki ovat saaneet syödäkseen.

Lopuksi vielä yksi Eilan kertoma ruokaan liittyvä sanonta: Joka keitetyn paistaa, se makian maistaa.

– Kaisu Jarde (Eilan tytär)

P.S. Jenni Jurvelin oli Murtomäen Piilolasta, Soljan huom.

Kategoria(t): 5 Väärä Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *