Aku pakinoi – Yltäkyllyyden maa (1949)

Alpo ja Maria Sara Amerikassa

Kun ihminen on elänyt kokonaisen vuosikymmenen heilimöivin helmuksin sekä puhkinaisin kyynärpäin ynnä tuntenut untensa haavemaillekin paperilakanain aavemaisen kahinan, niin vaikuttaa hyvin puetun ja pyntätyn ihmisen näkeminen suorastaan sadunomaiselta. Sellaisten satujen keijun, tai minkä lie prinsessan, satuin kohtaamaan. Se oli saapunut kultaisesta lännestä, hamasta kaukaisesta Kaliforniasta saakka. Ja hieno se oli alimmista untuvista jäykempiin peitinsiipiin asti. Silkkiä, hienointa silkkiä kaikki! Aina niistä nimettömistä alkaen. (Niin – kyllä minä nekin satuin näkemään.) Eivätkä ne varusteet kaikki yllä olleet. Ylen olivat moninkertaiset hepenet sillä naisella, niin että ihan pyörrytti – tällaista vanhaa körilästä.

Oli se eri nainen, tosin vain pahvilaatikkoon pakattuna sekä syvässä unen horroksessa, silmät kainosti kiinni, mutta ei suinkaan posket kuoleman kalpeina, vaan Kalifornian auringon paahtamina ja vielä hyvän haltijan hymykuopilla kaunistamina. Ja sitten, kun se nostettiin ylös pehmeältä vuoteeltaan, rävähtivät auki mitä ihanimmat hymyilevät sinisilmät, ja kasvoilla oli niin elävän veikeä ilme, kuin olisi kysynyt: mitäs sanotte, jöröjukat, jääkarhut?

Emmehän aluksi osanneet sanoa yhtään mitään, Katsoimme ja ihmettelimme ja ehkäpä välähti mielessä kapinallinen ajatus: on sitä jossain olemista. Mutta emme toki olleet niin kiittämättömiä, että olisimme sen sanoiksi pukeneet. Oli liikuttavaa, että kaukaisessa lännessä meille tuntemattomat ihmiset olivat tahtoneet ilahuttaa pienen, köyhän maan pienelle osalle jääneitä lapsia tuolla ihmenukella, jonkalaisesta he eivät olisi ikinä osanneet untakaan nähdä. Niin – tuttavien tuttavia he vain olivat, mutta ihmisiä, jolla varmaan oli lämmin sydän ja herkkä mieli…

Ja olkaamme nyt sitten vähän lapsellisia itse kukin ja katsokaamme, mitä kaikkia tuolla Kalifornian ”misiksellä” on matkassaan. Monet arkivaatekerrat, leningit (hyvin lyhyet ja kaikki hienointa silkkiä), ei suinkaan mitään ”pettusilkkiä”, johon me suomalaiset olemme tottuneet, vaan oikeata toukan kehräämää. Ja päähineitäkin kaksittain talvea ja kesää varten, sillä neitihän oli lähtenyt kylmään Pohjolaan. Kyllähän kotimaassa olisi tarennut sillä hienon, hienon hienolla valkealla hatullakin. Mutta se paksusta punaisesta verasta valmistettu on kyllä tarpeellinen täällä, samoin se samasta aineesta tehty väljä kappakin, joka sekin niinkuin kaikki muukin on suorastaan mestariteos. Entäs se juhlapuku! Valkoista silkkiä, pitkä se on, ja niinhän sen tietysti täytyy olla, ihan varpaisiin asti. Emme vaan oikein tiedä, mihin tilaisuuteen se täällä sopisi. Ei sitä vaan mihin kissanristiäisiin voi panna, eihän toki.

Tässä tulee ihan väkisten lapselliseksi, mutta eipä väliä. Tämä maailma onkin nykyisin kovin kylmä ja kolkko, karsas ja kavala. Täytyy pakostakin hakeutua nukella leikkivien lasten pariin, löytääkseen hivenen inhimillisiä tunteita. Siinä seurassa ei tunneta harmaata huomispäivää eikä osata liiaksi matematiikkaa eikä etulaskelmia…

Terveiset sinne kauaksi Kaliforniaan, jossa aurinko paistaa niin lämpimästi ja luonto hymyilee ja ihmisilläkin on siihen aihetta… 1

Aku

  1. Kaleva 13.2.1949
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *