Aku pakinoi – Uskolliset ystävät (1946)

G. A. Ala-Kojola nuorena poikana Me olemme Aapin kanssa syöneet päivällisen, ja nyt me tyytyväisinä sulattelemme sitä ja mietimme. Aappi kyyröttää lattialla pää etutassujen varassa silmät raukeana ja puoliummessa, ja minä pää vain toisen etutassun varassa tuijotan Aappia ja koetan tunkeutua sen sielun maailmoihin, sillä minua kiusaa ajatus, etten tiedä tarkalleen, mitä ainoa kaveri ajattelee ja onko siihenkään loppujen lopuksi luottamista.

Kyllähän se kehrää ja kyhnyttää silloin, kun näkee minun laittavan ruokaa, mutta sitä saatuaan se on täysin välinpitämätön: vain hetkisen se katsoo velvollisuudekseen ”tehdä seuraa” ja sitten painuu kylälle.  Kiittäähän se kiltisti ruoasta hipaisten hiukkasen housun lahetta. Mutta – ja siinähän se taas on se ikävä mutta – niin, minä huomaan maitotahroja lahkeissani.

Aappi pettää minua kavalasti, niin kuin osaa vain nainen ja kissa. Ei se tarkoittanutkaan olla kiltti ja kohtelias, vaan se yksinkertaisesti puhdisti kuononsa minun lahkeisiini ehkä vielä nauttien minun yksinkertaisuudestani, kun uskoo minun luulevan hänen osoittavan ystävyyttä ja kiitollisuutta hyvästä ylöspidosta. Senkin kavala kolli, saatkin paastota tai herkutella hiirillä yhden vuorokauden. Sillä totta puhuen Aappi ei enää viiksiään väräytä, vaikka hiiret juoksevat seinäpaperin alla. Katsoo vain minua salavihkaa ikään kuin arvellen, kumman velvollisuus se olisi ryhtyä toimenpiteisiin moisen röyhkeyden johdosta. Minulle se katsoo sen velvollisuuden kuuluvan, koskapa painaa silmänsä kiinni ja on nukkuvinaan.

Odotapas, Aappipoika, otetaan koira, joka pitää sinutkin virkkuna. Koira – sehän on uskollinen isännälleen!  Uskollinen? Jaa – miten se nyt olikaan? Muistan lukeneeni jotain sellaista, että koirankin uskollisuus on pelkkää toiveajattelua. Koira on uskollinen kuulemma isännälleen vain sen vuoksi, että katsoo isännän kuuluvan omaan etupiiriinsä, samoin kuin muunkin talon väen ja saman tien koko talon. Siinäpäs senkin nyt kuulitte! Siis pelkkää itsekkyyttä. Ja sen minä uskon mielihyvin, sillä minä olen auttamaton pessimisti.  Eihän tässä luomakunnassa mikään olio menestyisikään ellei osaisi pitää kiinni tiukasti omasta hyvinvoinnistaan. Ne, jotka uhrautuisivat toisten puolesta, kuolisivat hyvin pian sukupuuttoon. Mutta tyhmää ja itserakasta ihmistä on niin helppo huiputtaa – viisaan eläimen.

On niin lohdutonta, kun missään ei löydy enää mitään hyvää. Ainoastaan omassa itsekkäässä sekä sokeassa omahyväisyydessä. Ihmisen viisaat ajatuksetkin usein osoittautuvat vain itsekeskeisiksi yliarvioinneiksi. Kaikki heittävät häränpyllyä, viisaus ja tyhmyys, hyvyys ja pahuus, hurskaus sekä syntisyys. Petosta, petosta vain kaikkialla. Huiputetaan muita ja eniten itseä. Kähmitään ja keinotellaan. Toiset tämän maailman tavaralla ja jotkut – ne harvat ja valitut – merkitsevät itselleen parhaat puut paratiiseistaan; ”veisaavat viisi” siitä jääkö muille mitään.

Älähän nyt, lukija, kiihdy. Kyllä minä todistan väitteen. Jos sinä, lukija, olet hyvä luterilainen, pidät varmana, että muut tunnukset kulkevat harhaan sitä laveata tietä. Jos satut olemaan muhamettilainen, ole vallan varma siitä, että Allah tuntee vain oman laumansa. Vieläpä samankin lauman myöhemmät juurivesat tuomitaan tulessa poltettavaksi. Eikö tässä rikeeraa juuri inhimillinen itsekkyys ja pahansuopaisuus. Mitä n.s. hurskaampi ihminen luulee olevansa, sitä innokkaammin hän osoittaa sormellaan ”syntistä”  ja neuvoo Jumalaa:  lyö tuota.  Vain harva muistaa suuren Opettajan neuvon: Ken on aivan viaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.

Kas, ei ollut tarkoitus näin syvälle luodata, mutta kaikkea tulee mieleen, kun tulee petetyksi eikä voi enää luottaa eläimiinkään. Mutta ne ne kuitenkin jotenkuten osoittavat kiitollisuuttaan ruokkijalleen. Ihmiset –hm, odottavat sitä enemmän, jos paljon saavat. Ja mikäli kiittävät, tekevät sen siksi, että tahtovat kopeilla hyvällä kasvatuksellaan tai kerrassaan luonteensa suuruudella.

Mutta jos nyt kuitenkin jokin ”kiltti mirri” kyhnyttää yksinäisen tädin kylkeä, niin olkoon se kernaasti minun puolestani todellista ystävyyttä ja kiitollisuutta. Mitäpäs meille jää jäljelle, jos harhakuvitelmatkin riistetään pois. Ja ehkäpä se meidän Aapikaan ei tiennyt, että sen kuonossa sattui olemaan maitoa. Enkä minä sen vuoksi rupea kiusaamaan sitä pakkopaastolla.

– Kas niin, Aappi, tilkka maitoa vielä.  Veljiä ollaan. 1

Aku

Puhtaaksikirjoitus: G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen.

  1. Kaleva 4.12.1946
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaus kohteessa Aku pakinoi – Uskolliset ystävät (1946)

  1. Solja sanoo:

    Akuhan oli Lapualta kotoisin. Äidinäitini suku on myös siltä kantilta. SukuForumilla on ollut vilkas keskustelu Pohjalaisten tummuudesta – Akukin on ollut varsin tumma ja kiharatukkainen. Ks. keskustelu http://suku.genealogia.fi/showthread.php?t=15913

Vastaa käyttäjälle Solja Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *