Kaiken syönnin ja mässäämisen jälkeen tuntuu ruumiissa olevan suuri raukeus ynnä väsymys. Tuntuu aivan mahdottomalta ajatuskin, että tämän joululoman jälkeen pitäisi taas ruveta töihin: vaikkapa vain heiluttamaan pelkkiä leukoja. Kyllä se vain on urakka sekin, rakas lukija, vaikka sitä kutsutaan henkiseksi työksi (ja kaikkea muuta kuin henkevää, kun on yli kolmekymmentä vuotta soitellut samoja levyjä), jota jotkut eivät lue työksi laisinkaan.

Aika on parantanut. Aikako? Tyhjä sana, pelkkä mielikuva, jolla ei ole mitään muuta oleellista kuin se, että sitä voidaan mitata. Eikä se siis parane eikä huonone. Olot ja eläminen sitä tekevät. En kuitenkaan ehdota, että ”kielinerot” taas keksivät jonkin uuden sanaidiootin, jonkin sellaisen ”kehon” tahi ”seisakkeen”. Kansan elävästä kielestä saadaan kaikki, mitä sillä alalla tarvitaan; kaikki muu on soopaa, vaikka sitä miten hajustettaisiin.

Mutta sepäs siitä. Olot ovat siis parantuneet, että minä ihan säälin kommunisteja, kun hekään eivät kohta enää löydä sopivaa ”sananrieskaa”, millä järkyttäisivät porvarillista eetteriä.

Siitä tupakastakin nyt voisi jotain sanoa, mutta mitäpä siitäkään enää märehtii. Minäkin tässä vetelen vielä viimevuotisia varastoja, korttitupakan jäännöksiä, vaikka viikko on jo vierähtänyt tätä uutta vuotta ja joitakin kuponkeja, pari-kolme taisi jäädä vanhenemaankin, niin että siltä kohdalta kaikki on ollut ”ool rait” jo pitkän ajan. Mitä miettii musta pörssi, sen kyllä arvaan, mutta ei kai vaadittane sitäkään loppumattomiin rakastamaan niin kuin monia välttämättömiä pahoja lähimmäisiä, joita jää jäljelle tarpeeksi ilman sitäkin. Se on tosin pitänyt kaikenikäiset poikaset tupakassa sekä riistänyt niiden vähäiset ansiot. Mutta eipä sekään ”ansio” riitä takaamaan elämisen oikeutta. Jäähän niille vielä toinen ”suuri mahdollisuus”; kantaa viinaksia alaikäisille kuin myöskin niille, joille kohtuullinen oma annos ei riitä. Väittävät jotkut, että sellainen trokaus on niin yleinen, jotta vallan siivot ja kunnialliset ihmiset, jopa ihan ”ristityt” omistavat viinakortin ja ansaitsevat sillä mielestään ihan ”ristillisen rakkauden” hengessä.

Sota-ajan monet luvattomat mutta tottumuksen voimasta vähitellen luvallisiksi muodostuneet ansiomahdollisuudet ovat ikään kuin huomaamatta tulleet niin tarkkaan käyttöön otetuiksi, että jokainen pyöreä markka on totuttu ottamaan kaikilla mahdollisilla keinoilla kiinni.

On varmaankin ollut hyvin vaikeata pysyä hyvänä kristittynä niiltä mammonan tiimoilta. Niin kuin se on ainakin. Monen sen vuoksi täytyykin tyytyä siihen, että penkoo innokkaasti niitä paheita, joita on lähimmäisessä. Minkä verran siitä ansiota koituu, en tiedä, kun en ole teoloogi.

Kun nyt taas on alkanut uusi jaanvaihe ja tilinpäätöksen kausi, niin kannattaisin lämpimästi sitä periaatetta, että kaikki mahdolliset kiusausten aiheet poistettaisiin heikoilta ihmislapsilta niin kuin tuo säännöstely. Ei ole syytä luottaa tuohon ns. ihmisen moraaliin enemmän kuin mitä tosiolot osoittavat olevan luvallista.

Paljon on soitettu suuta siitä, onko eläimillä sielua, tarkoittaen kuolematonta henkeä. Sielu tieteellisessä mielessä on luonnollisesti eri asia ja tarkoittaa henkisiä elinmuotoja, ja siinä mielessä eläimillä on sielu yhtä hyvin kuin korkealla veljellään ihmiselläkin. Poikasena tulin hyvin tarkkaan tuntemaan sellaisenkin ”älyttömän” luontokappaleen kuin lehmän, joiden kanssa jouduin hyvinkin paljon seurustelemaan. Tuo tyhmä luontokappale tuli hyvin pian oppimaan, mistä paikasta sillä oli lupa täyttää pötsiään ja mistä ei. Mutta koska se paikka, mihin sitä ei laskettu, kasvoi makeaa vihantaa kauraa ja ”luvattu maa” vain arkipäiväistä ruohoa, joutui sen moraali vakavaan ristiriitaan ja sen usko paimenpojan hyvään tahtoon alkoi horjua, ja kuitenkaan se ei mennyt kauramaahan, koska se tiesi, että siitä seuraa kipuja takapakaroille. Mutta annas, kun paimen eteni etäämmälle, sen moraali ei kestänyt, se meni kauramaahan. Mutta annapas, kun paimen tuli lähemmäksi, se heti tajusi, että nyt oli lähdettävä pois ”luvattomasta maasta”. Että mitäkö tämä nyt muka tarkoittaa? Sitä, että vanha käsitys eläimen sieluttomuudesta ei enää pidä paikkaansa; mutta ns. moraali on se mittapuu, millä arvioidaan, onko jokin luontokappale ihminen vai eläin. Ihmisellä on vapaa tahto, jonka avulla hän ohjaa tekojaan, mutta eläin toimii vaistojensa varassa.

Mutta nytpä onkin niin kummasti, että ihmisen ns. vapaa tahto ei jaksakaan seurata niitä korkeita johtotähtiä, joiden mukaan hänen elämänsä ja vaelluksensa on linjoitettu, vaan seuraa selvästi yksinkertaisia eläimellisiä linjoja. Missä näkee vartioimattoman ”vihreän laitumen”, niin talsii sinne vesi kielellä…

Siinäpäs taas kuulimme, ettemme me niin häävejä ole, jos sen haluamme tunnustaa…

Vartioida meitä pitää, mutta se täytyy tehdä viisaasti. Niin viisaasti, että jaksaisimme uskotella, että muka olemme hyviä ja jaloja…

Vähän sekavaa? Eikö niin. Mutta pitää koettaa tekeytyä viisaaksi. Eikä tuo otsikko sano mitään, mutta kukas tietää, milloin tämäkin juttu taas saa päivän valon: laskiaisena, pääsiäisenä tai juhannuksena, ja niin se on aina tuore.
Hauskaa jatkoa kaikessa tapauksessa!

Ja sinä, ilkeä haiseva kessu, hyvästi iäksi!

Tai ainakin: näkemiin seuraavaan maailmansotaan asti. Ja jos kuitenkin tavataan, niin… hymyillään… ¹

Aku