Aku pakinoi – Suvaitsevaisuutta (1941)

Jaakko Strömmerin tekemä radio Nyt, kun ollaan suurissa asioissa yksimielisiä, täytyykö välttämättä riidellä pikku jutuissa? Ei, rakkaat lähimmäiset, me voimme olla yksimielisiä myöskin pienissä asioissa. Tai ainakin olla olevinamme. Rähinä ja murina kuuluvat alempaan eläinkuntaan. Ne eivät kaunista ihmistä. Ihminen on tarkoitettu ns. korkeammaksi olennoksi. Paljonhan sitä sattuu sellaistakin, mikä meitä ei miellytä, mutta onko pakko antaa se heti ilmi. Sielutiede toteaa ihmisessä ilmenevän mm. erinäisiä tunteita, kuten sympatia ja antipatia eli suomeksi sanottuna: myötämielisyys ja vastenmielisyys. Sanotaan, että esim. jotkin kasvot meitä heti miellyttävät, toiset tuntuvat vastenmielisiltä; mutta ei silti ole kaunista mennä sanomaan sille vastenmieliselle kaverille: anteeksi, lähimmäinen, mutta te olette aika murjaani. Tai muuta sellaista. On annettava anteeksi lähimmäiselle, vaikka hän on mielestämme sen- ja senlainen. Me itse voimme olla nimittäin samanlaisen tunteilun kohde, eikä meitä myöskään miellyttäisi kuulla itsestämme kovin epäedullista arvostelua. ”Minä vaivainen syntinen” – se meitä toisinaan miellyttää, mutta ”sinä vaivainen syntinen” – se saa meidät murjottamaan, vaikka se olisi tarkoitettu hyväksi neuvoksi ja ohjeeksi.

Erikoisesti meitä suomalaisia moititaan karsaiksi ja kovakouraisiksi, ja siinä puheessa on paljon perää. Mutta siihen on tosin paljon lieventäviä asian haaroja. Tämä karu, kylmä luonto on yksi sellainen. Maamme asutushistoriakin on siihen osallinen. Meidän esi-isämme ovat olleet yksinelävää kalastaja- ja metsästäjäkansaa. Lähinaapuri on ollut paha kilpailija. Jos se on pyrkinyt pyydyksineen liian lähelle toisen apajia, on siitä seurannut suorasukainen välienselvittely: toinen on jäänyt hallitsemaan sitä apajaa, toinen – hm, hän on siirtynyt muille apajille. Hyvinkin kaukaisille, kukaties. Tätä perintöä on ilmeisesti vahva annos vielä meidän veressämme. Nykyään väitetään, että aseveljeys lähentää ihmisiä toisiinsa. Ei olisi pitänyt sitäkään harjoitusta puuttuman tästä maasta. Mutta kuitenkin yksineläjän väkevä omahyväisyys elää kaiken pohjalla. Kun me nyt kuitenkin elämme jo maanviljelysasteella, kyllä meidän täytyisi jo jättää pois tuo kala- ja metsämieskateus.

Tätä omahyväisyyttä tuntuu olevan aika vahvasti allekirjoittaneessakin, koska pyrkii lukijaa neuvomaan asiassa, jonka lukija kyllä itsekin tietää. Mutta sellaisia me olemme, rakas lähimmäinen.

Lukija arvaa, että tämä kaikki on ollut vain johdantoa ja että kyllä kait sitä pitäisi tämän tympeän saarnan jälkeen tulla muutakin. Tulee, tulee. Seuraa musiikkia. On niin vaivatonta puhua asiasta, josta ei paljon mitään tiedä. Mutta kun muut tietävät, niin kutsutaan esiin se ”vieras vasikka” ja haastatellaan ”huolestunutta kansalaista”.

Yleisradio on ilmeisesti kansalle rakkaampi kuin se osaa toivoakaan. Joo, se on sellainen lempilapsi, josta pitäisi tehdä sellainen ihmelapsi ja kullanmuru, että sitä kehtaisi näyttää vieraallekin. Ja ettei setien ja tätienkään tarvitsisi hävetä sukulaisuuttaan, täytyy heidänkin saada neuvonsa kuuluviin.

G.A. Ala-Kojolan kirjoituskone Kuuluu pyrkivän vallattomaksi ja vähän kai kevytmieliseksikin. Sietää vähän tukkapöllyä. Musiikin alalla vallankin liian maailmallinen. Soittaa swingejä ja muuta sellaista, joka on pahasta. Olisi somaa olla musiikintuntija, että tietäisi, mikä vika noissa swingeissä oikein on. Allekirjoittaneen mielestä kaikki musiikki on jollain tavalla miellyttävää. Se vaimentaa kaikki muut äänet. Kun minä haluan rauhassa ajatella asiaa, niin tapahtuu se mukavimmin radion pauhatessa jotain musiikkia. Se tuntuu käärivän sielun ikään kuin pehmeään pumpuliin, että kaikki muut ulkoapäin tulevat vaikutteet kimmahtavat siitä takaisin. Enkä minä rupea musiikkia arvostelemaan. Totta puhuen en sitä edes kuule. Vaikka pauhata sen täytyy. Missä äänilajissa hyvänsä. Sellainen olen minä. Mutta älä sinä, musikaalinen lukija, siitä silti kirjoita yleisönosastoon – älä ainakaan artikkelia. Vaikka kyllä allekirjoittanut pitää enemmän sinfoniasta; ei senvuoksi, että se on hienoa, vaan siksi, että niiden epäselvä rytmi ei houkuttele polkemaan jalkaa lattiaan. Niissä repäisevärytmisissä renkutuksissa on juuri se paha puoli, että ne panevat jalkaterät keinumaan, vaikka ei itse sitä huomaakaan. Ja se on tietysti sivistymätöntä sellainen. Niin tosiaan – miten lienevätkään musiikintuntijat huomanneet swingien epämiellyttävyyden, kun kerran eivät voi niitä kuunnella. Voiko yleensä arvostella musiikkia kuulematta sitä. Vai onko niin, että ne vasta jälkeenpäin rupeavat tuntumaan epämiellyttäviltä. No, silloinhan ne ovatkin miellyttäviä. Kun lapsi on syönyt makeisensa loppuun, seuraa siitäkin epämiellyttävä tunne. Eikö olekin niin, rakkaat pienokaiset?

Anteeksi vaan, kunnioitettavat musiikkimiehet, kaipa te kuitenkin leikin ymmärrätte. Allekirjoittanut on päässyt siihen luuloon, että te yleensä olette hyviä humoristeja. Sellainen oli ainakin A. Törnudd -vainaja, jonka hauskat tunnit allekirjoittanut aina muistaa. Siinä pojassa oli tulta ja pippuria, mutta kaiken päälle herttaista hymyä. Voi, sitä herttaista hymyä tämä aika kaipaisi, eikä alituista jurnutusta. Antaahan tulla mitä vaan, kunhan se on hauskaa ja rempseää. Ja jos nyt kerran muutamien täytyy välttämättä murjottaa, niin silloinhan hekin loppujen lopuksi ovat tyytyväisiä, että saavat siihen aihetta.

Aku 1

J.K. Aksel Olof Törnudd toimi kaksikymmentä vuotta Rauman seminaarin musiikin lehtorina vuosina 1899–1919. Vuonna 1919 Törnuddista tuli kouluhallituksen ensimmäinen laulunopetuksen tarkastaja, lue lisää Wikipediasta

  1. Kaleva 11.6.1941
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *