Aku pakinoi – On tullut kesä (1925)

Kalevan lukua Meidän laakerimme olivat vielä liian laihat levätä, ja niinpä taas tartumme vanhaan haitariimme ja kiipeämme alimmalle oksalle – toki vain alimmalle oksalle, oi lukija. Huomaa tämä vaatimattomuus.

On tullut kesä, ja elämme vain kesällä; talvella me olemme horroksissa ja näemme unta kesästä ja me laulaisimmekin kesästä; mutta, mutta, ei, me olemme jo sillä asteella että meidän haitarimme räminä on lakannut meitä hurmaamasta. Siinä ei ole yhtään ehjää kesäistä säveltä. Vaietkoon se ja antakoon kunnian kesälle. Ja vaietkoot kaikki muutkin haitarit! Kesä itse laulakoon, soittakoon! Kuunnelkaamme – nauttikaamme ja ennen kaikkea: vaietkaamme!

Jokainen ääni on liian pyhä jokainen sykähdys liian lämmin jokainen vivahdus liian elävä voidaksemme mitään muuttaa, korjata tai edes jäljentää. Me olemme syntyneet päivää liian myöhään ollaksemme jumalia ja paria päivää myöhemmin kaivataksemme jumalia kuviksi. Kuvien kuonaa me olemme.

Vanitas vanitatum.

Siirtykäämme päiväjärjestykseen, voimme aluksi todeta., että maapallo tuntuu vielä hoippuvan entistä rataansa, ja kitkutus kuuluu navoilta, ja mitä erittäin pohjoisnapaan tulee, niin ei se liene ainakaan rasvan puutteessa vielä liiaksi kuumentunut, joten voiteen kuletus sinne on turhaa urheilua, yhtä turhaa kuin jos lähtisi valokuvaamaan kuuluisaa kuunukkoa ja akkaa. Maailma saisi lisää yhden postikortin tai menettäisi jonkun valokuvaajan. Yleinen meno ei siitä hyötyisi eikä häviäisi.

Mutta maailma sisältää ja kasvattaa liian paljon orgaanisia aineita voidakseen olla synnyttämättä toisia ja sieniä jos jonkinlaisia: nerotateista jalosieniin saakka. Edelliset hakevat hautoja ja jääkellareja navoilta, jälkimäiset mätänevät paikalleen synnyttäen turmelevia happoja tai hedelmöittäviä suoloja.

Eräs näistä hapoista on nyt puhkaissut Kiinan kuuluisan muurin, ja ”taivaan valtakunnan” pojat luulevat nyt olevansa vähintäin seitsemännessä taivaassa syötyään omenaa, á la Lenin, sammakon ja punaisen bolshu-viinin kera, ja ylienkelit Moskovan yrttitarhassa yhä hiovat kulmahampaitaan uusia päivällisiä varten. Mutta onneksi he ovat henkiolentoja ja voivat ryhtyä vain haaskoihin, vaikkakin porvarillinen veri ja proletaarinen hiki saavat kosteat sieraimet värisemään.

Tämän suloisen Suomen yleisin ilmiö on horjuminen. Se ei ole mies eikä mikään, joka ei vähän horju, ja hienoimmat naisetkin horjuvat. Se on muotia. Kyllähän sitä entisaikaankin – hm vähän – – mutta horjumista pidettiin häpeänä, ja kauniimpi sukupuoli ei silloin vielä kävellyt lyhyessä takissa, niin kuin nyt herraparatkoon. Meidän täytyy kohta punastua koko joukon puolesta, eikä meillä olisi lainkaan halua tunnustaa, että nämä ovat meidän rakkaita äitejämme, lapsiamme ja sisariamme. He ovat nyt vain muka meidän toverejamme – tasa-arvoisia. Koiravieköön!

Niin – kesä on kaikessa tapauksessa nyt saapunut Suomeen. Sammakko kurnuttaa, sittiäinen tonkii työmaallaan, ja kärpänen limaisin käpälin istuu nenämme päässä.

Tervetuloa! Kesä. 1

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

  1. Kaleva 18.6.1925
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *