Aku pakinoi – Nuottarannan kilpahiihto (1921)

Hiihtokilpailut v. 1936

Ensimmäinen sana, jonka Nuottarannan mainehikkaat lylynlykkijät valuttivat huuliltaan eräänä vesisateisena sunnuntaiaamuna, oli sellainen, että siitä tavallisesti painetaan vain ensimmäinen ja viimeinen kirjain, ja on sillä alkuaan nimitetty n.s. pimeyden pääruhtinasta, sikäli, mikäli, asianomaisessa valtiossa vielä elellään monarkian hengessä.

Koko Nuottaranta suhtautui ymmärryksellä tuohon mielenilmaisuun, vaikka nuottarantalaisista ei voida veisata läheskään kaikkia säkeistöjä tuosta kuuluisasta virrestä: ”Ah kuinka paljon pakanoita.”

Nuottarannalla piti oleman tavanmukainen kilpahiihto, jota varten oli ”treenattu” siitä saakka kun ensimmäinen lumi oli valkaissut Nuottarannan surullisenharmaat rapakot. Viimeinen voitelu tapahtui edellisenä lauantaina, jolloin koko Nuottaranta oli sinisen sauhun kätkössä ja terveellinen tervantuoksu tuntui seitsemän kilometrin päässä tuulen alapuolella.

Mutta tuuleepas ja sataa vettä juuri kun koko talvinen jännitys on kireimmillään. Sietikin kirota.

”Suvikelin voide” ei ole vielä tuttu, koska siellä ei toistaiseksi ole onnistunut syntymään sellaista taikuria, kuin Haapavedellä ja Virolahdella, joissa kaikki Hiihtäjän salaisuudet ja ”Velhonvoiteet” on keksitty.

Hiihto oli iltapäivällä, jolloin taasen aurinkokin paisteli täydeltä terältä ja joen jäällä oleva lumi suli kuin voi lämpöisellä leivällä. – Ponnistaa siinä saa niin toinen kuin toinenkin, lohdutettiin hiihtäjiä, jotka vähensivät vaatetta ja asettuivat linjalle.

Jännitys oli kieltämättä suuri. Kajahti voimakas: n y t  ja pari poikaa lähti lykkimään, mutta yhdellä oli juuri villapaita pussina päässä koettaessa kiskoa sitä pois. Hän oli ihan hätääntyä, mutta saatiinhan se villapaita miesvoimalla irti, ja rohkaistiin, että on sitä vielä taipaletta yrittää edellekin. Pahimmin oli erään toisen asia, hänellä kun ei ollut vielä suksiakaan tiedossa, mutta hän lähti juoksemaan toivoen matkalla jostain talosta saavansa sukset. Hän pääsi melkein heti toisten edelle ja käytyään kolmen jokitörmällä olevan talon pihassa löysi viimein sukset, jotka tosin olivat eri paria, mutta kävivät vallan täydestä, koska niitä kuitenkin huonon kelin vuoksi oli kannettava.

Koko Nuottaranta oli luonnollisesti kokoontunut jäälle, joka kihisi mustanaan salaa harrastavia nuottarantalaisia, etupäässä hiihtäjien sukulaisia ja morsiamia. Nuottarannassa on nimittäin niin onnellisesti, että jokaiselle pojalle riittää 3-4 morsianta. Muutamia hevosmiehiä oli vilpillisessä mielessä asettunut odottamaan hiihtäjien paluuta.

Matka oli kokonaista 10 km, jonka vuoksi viipyikin kovin aikaa, ennen kuin ensimmäinen hiihtäjä ilmestyi jälleen näköpiiriin mutkan takaa. Hän ponnisteli ihmeellisellä sitkeydellä pitkin jäälle muodostunutta hevospolkua, joka oli luonnollisista syistä vähän sopimaton laduksi, mutta siinä suhteessa käytännöllinen, että siinä oli parempi juosta läiskätellä, mikä tapa tällä kelillä oli jouduttavampi eikä hangannut eturaajoja rakoille. Ensimmäinen tulija kuitenkin hiihti sankarillisesti, vieläpä toinenkin – ei kuitenkaan pitemmälti kuin oli tarpeellista päästäkseen kunniallisesti ohi sankan tyttöparven, jossa monta sydäntä niin lämpimästi läpätti tänä Nuottarannan suurena päivänä.

Kaksi ensimmäistä oli jo aikoja sitten katkaissut maalinauhan – mikäli sitä oli – kun ilmestyivät näköpiiriin viimeisetkin ollen heillä vielä pari km. vaivalloista taivalta. Edellä juosta mäikötteli Nuottarannan suurhiihtäjänä ja talvisten hankien nousevana tähtenä pidetty Kauhalan Kalle, joka oli aamupäivällä naapurikylässä voittanut loistavasti toisen palkinnon kahdesta hiihtäjästä. Kolmen askeleen päässä hänestä tampotteli ylpeänä vielä lasten kirjoissa oleva Tihusen Jaska, joka kunnioitti niin paljon mainehikasta Kalle Kauhalaa, ettei juossut edelle, vaikka oli vielä paremmissa voimissa.

Ilmaa halkaiseva juoksija tai oikeastaan hiihtäjä, lupasi armollisesti, että hän jakaa kolmannen palkinnon jäljessä juoksevan Jaskan kanssa, joka tämän kuultuaan tuli niin hyvilleen, että jättäytyi vieläkin tovin matkaa jälemmäksi.

– Vai niin! huusi Kiiskiapajan Janne, joka ei aina saattanut olla viaton pienistä koirankureista, tulkaapa sitten kyydille! Hän oli asettunut hevosineen mutkan taakse odottamaan viimeisiä hiihtäjiä tehdäkseen kiusaa ensimmäisille.

Vaikka reki oli entisestäänkin tarpeeksi täynnä Nuottarannan hiihtoa harrastavaa yleisöä, sonnustettiin se vielä kahdelle hiihtäjälle suksineen ja sauvoineen.

– So! sanoi Janne, ja hevonen alkoi rauhallisesti kävellä lökötellä.

– Ptruu! huusi yht’äkkiä Kiiskiapajan Janne, – kuorma on liian suuri.

Pistäpä Källi heiniä eteen! Ja Källi totteli heti, vei suuren heinätukon hevosen eteen, ja tämä alkoi halulla hartahalla haukata niitä, ollenkaan aavistamatta, mitä osaa näytteli Nuottarannan hiihtokomediassa.

Kolmannen palkinnon saapa Kauhalan Kalle huomasi urheilukunniaansa loukattavan, hän kirosi, hyppäsi maahan ja lähti juoksemaan kangistunein raajoin ehtiäkseen edes palkinnonjaolle. Tihusen Jaska hätääntyi ja pyrki perään, mutta ei voinut selviytyä reestä, joka oli pakattu täpö täyteen elävää painoa.

Mutta se olikin tarpeetonta. Janne kiristi ohjia ja hevonen pakotettiin miesvoimin laukkaamaan. Kaikille selvisi tilanne silmänräpäyksessä. Kallea oli rangaistava ylpeydestään. Hänet saavutettiin muutamassa sekunnissa eikä enää päästetty rekeen. Hän jäi jälkeen, ja ne sanat, mitkä hän pettyneenä lähetti edelleen olivat tarpeeksi valikoituja saadakseen vanhan, paatuneen ruunankin punastumaan.

Kun välimatka oli tarpeeksi pitkä, kirvoitettiin Tihusen Jaska reestä, ja hän sai suoriutua loppumatkasta miten taisi; mutta jokea pitkin ei Kiiskiapajan Janne uskaltanut palata takaisin. Hän käänsi hevosen maantielle ja ajoi kotiinsa.

Samaan aikaan kuului joelta voimakas: eläköön! Se tiesi häviötä Nuottarannan oletetulle voittajalle ja suurhiihtäjälle Kalle Kauhalalle, joka hammasta purren ja silmät epäystävällisesti mulkoillen läheni väsyneenä palkintotuomareja, jotka olivat jo lähes puoli tuntia sitten pistäneet kellon taskuunsa ja mietteissään katselivat häviölle lyötyä miestä, jota vastoinkäyminen ei näyttänyt ainakaan jalostaneen.

Mutta aurinko hymyili taivaanrannalla yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Oli kuitenkin kuin se olisi veitikkamaisesti räväyttänyt silmää painuessaan pois nuottarantalaisten näkyvistä kieriäkseen lännen maille keväisine kujeineen.

Aku 1

  1. Kaleva 3.4.1921
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *