Aku pakinoi – Maalaisparturissa (1945)

Kaleva-lehti Hissun kissun konttaa maaseutukin eteenpäin noihin nykyajan mukavuuksiin. Eipä ollut muutama vuosikymmen sitten sellaistakaan ammattilaista kuin parturi. Jokin käsistänsä näppärä mies harjoitti ammattia sivutyönään noin niin kuin kiitoskaupalla. Se kuului vanhoihin hyviin naapurinvelvollisuuksiin niin kuin moni muukin pikku urakka, jotka maksetaan tupakalla tai kahvikupilla. Mutta aika on muuttunut, ja maalaisnuoriso alkaa olla yhtä eleganttia (ainakin päältä päin) kuin mitkä kaupunkilaiskeikarit hyvänsä. Ja tukkakin täytyy olla tiptop, uusimman mallin mukainen. Vain jokin vanha ukonrahjus saattaa esiintyä oman eukkonsa keritsemänä, koska muka toinen pässi ei ole toistaan kummempi käsitellä, niin että samoilla lammasraudoilla ne molemmat saattaa laittaa kuntoon. Jos jokin lovi tulee päälle päin, niin on niitä mutkia ja koukkuja elämänjuoksussakin – siellä sielun komeroissa…

Ja tässä sitä nyt sitten istutaan maalaisparturin tuolilla ja odotellaan vuoroa. Ei ole niin peloittavan puhdasta ja siistiä kuin kaupungin vastaavanlaisessa firmassa, mutta suuret kuvastimet ovat seinällä, ja oikea tuoli niskanojineen tekee palvelusta, vaikka eihän maalla juuri kukaan partaansa ajata, se olisi ylellisyyttä ja tuhlausta, mutta tukkaa täytyy pitää kurissa ja julkisivun täytyy näyttää joltakin…

Meitä istuu tässä kaksi vähän jo kulunutta kaveria, jotka uskovat tukan lyhenemisen vaikuttavan ikävuosien tihutöihin jonkin verran sovittavasti, mutta vuorossa kuvastimen edessä istuu nuori mies kaikessa itsetietoisessa kukoistuksessaan. Ja kyllä me sen tässä tulemme näkemään, mitä etuja on nuoruudella. Olisi kiire junalle, mutta tuossa peilin edessä ei pidetä kiirettä. Melkein jokainen kaunis musta suortuva saa oman erikoiskäsittelynsä, ja palvelusta suorittavan neitosen sormet perin vastahakoisesti irtaantuvat niistä. Ja sitä keimailua ja kukerrusta! Meidän kahden veteraanin läsnäolo ei heitä häiritse vähääkään. Ja me itsekin tunnemme olevamme kaukaisessa muinaisuuden hämärässä.

Tämä kaikki olisi hyvin virkistävää ja muistoja kohentavaa, mutta meillä molemmilla tuntuu olevan kiire, ja me alamme vähitellen ärtyä. Mutta se ei paranna tilannetta vähääkään. Meidän murinamme häipyy iloiseen kukerrukseen niin kuin sammakon kurnutus teeren kiimaiseen kehräämiseen.

Eikös se kävisi päinsä paremmin hämärässä, tokaisee se toinen odottava. Ja silloin vasta tuntuu neitonen hoksaavan, että huoneessa on muitakin ihmisiä. Mutta ihmeen hyvänahkainen ihminen, ei edes suutu, senkun entinen peli vain jatkuu entiseen tyyliin. Ja kun nuori mies viimeinkin on valmis, huokaa tyttö niin haikeasti, että oikein sivullisen sydäntä viiltää.

Ja sitten onkin minun vuoroni. Kymmenen minuuttia on aikaa, tehkää mitä ehditte, – se on minun ohjeeni. Tyttö katsoo silmät pyöreinä ja sitten naurahtaa. Kehtaapa vielä tokaista:
– Eihän tässä riitä ottamista viideksikään minuutiksi.

– Niitä on jo niin moni nykkinyt, koetan minäkin leuhkia, sillä eihän laho kantokaan halua unohtaa, että on joskus kantanut nuorta puuta… 1

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär

P.S. Mikähän parturi oli jutussa kyseessä? Laitasaaressa parturintointa hoisi vaatturintyön ohessa Adolf Ruhanen, ensin Nikarassa ja sitten Laitasaaren Osuusmeijerin päätyhuoneistossa (Soljan huom.)

  1. Kaleva 24.10.1945
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *