Aku pakinoi – Köyhyys ei ole ilo vaikka se naurattaa (1926)

Omenapuu Varpulan pihassa

Suomen kansa on aikoinaan laatinut paljon sananlaskuja ja –parsia, ja niistä kuvastuu yleensä sangen valoisa maailmankatsomus, vaikkapa joskus olisi ollut aihetta tilapäiseen pessimismiinkin. Mutta Suomen kansa on ollut humoristi hamasta äitinsä kohdusta ja humoristi – kuten ehkä tiedätte – hymyilee silloin, milloin muut itkisivät, ja tulee vakavaksi toisten iloitessa. Tämä kallis lahja se on elättänyt tämän kansan ja tehnyt katajaiseksi – ehkä liiankin visaiseksi toisinaan, pääpuolesta.

Niin kuin otsikkona oleva sananparsikin antaa ymmärtää on köyhyys kautta aikojen ollut yleisin ja pysyvä naurunaihe, vaikkakin kansan terve äly ja rehellisyys ovat vaatineet samalla tunnustamaan, ettei se arkipäiväisessä merkityksessä ja käytännössä ole mikään suositeltava ominaisuus. Eikä siihen nauruun ole lupa naapurien sekaantua; se on vain sellaista kotoista perhehauskutusta, niin kuin ”savolaisen laulun” runoilijakin varoittaa: ”Muu Suomi ällös ilkkuko, jos meill´ on hoikka kukkaro”.

Ja nyt, kun olemme vaivautuneet näin pitkään johdantoon, rohkenemme ottaa esille sen harvinaisen kohtalon mikä on tullut Tervolan kunnan osaksi. Armahtamaton velallinen on alkanut muuttaa rahaksi Tervolan kunnan kiinteää omaisuutta ja ehkä irtaintakin. Eräs liikemies, jota kunta on verottanut aiheettomasti liikevoitosta, on riidellyt rahansa takaisin, ja kun kunta, joka on nähtävästikin jo ehtinyt menettää ko. rahat, on kieltäytynyt niitä maksamasta, niin otetaan ne vängällä – myödään pakkohuutokaupalla kunnan toimistotalo ja eräs kansakoulu. Mitä jälkimäiseen laitokseen tulee, niin ei Tervolan kunnalla liene mitään sitä vastaan, vaikka se joutuisikin vieraisiin käsiin. Menojahan siitä vain on kunnalle. Enintäin voi kunta jännittyneenä odottaa, kuka saa mainitun, peräti kannattamattoman talouden huostaansa. Ei ainakaan allekirjoittanut ryhtyisi kansakoulun ylläpidolla keinottelemaan. Ja ukko valtio, jolla on myöskin huomattava osuus kaikissa kansakouluissa, ei luonnollisestikaan suostuisi koulua muihin tarkoituksiin luovuttamaan.

Kasvatusopin historia kyllä kertoo muutamista – kuten esim. A. H. Francke ja J. H. Pestalozzi, jotka ihan nautinnokseen uhrasivat aikansa ja varansa kasvatuksen jaloon tarkoitukseen, perustamalla kouluja ja muita laitoksia omaan laskuunsa; mutta nykyajan pedagogiset ovat siihen aivan liian köyhiä, joskin he ukko Pestalozzin hengen vaikutuksesta ovat näihin asti suostuneet valistamaan puolittain kiittämättömyyspalkalla, ja moni muru on kirvonnut vielä lahjaksikin. Mutta yhteiskunta, joka nyt vastaa kaikesta, ruumiista ja sielusta, on pitänyt huolen myöskin siitä, että tällainen pestalozzimainen henki on tyystin hävinnyt, ja pedagogitkin ovat enää vain tavallisia arkoja palkkalaispaimenia, jotka eivät edes tiedä sisältääkö heidän laumansa viattomia karitsoja vai ilmeisiä sudenpentuja, jotka täys´hampaisiksi kehityttyään pitävät huolen, että heidän paimenensa housunlahkeet roikkuvat repaleisina.

Niin – köyhyys ei ole mikään ilo, jos ei niin suuri surukaan – onpahan vain eräs tosiasia. Mutta kun tuntuu, että jotain täytyy viskata sen kitaan, niin annettakoon nyt aluksi kaikki kansakoulut. Palattakoon luontoon! Se ei ole vielä myöhäistä. Kuuluisa kasvatusfilosofi Jean J. Rousseau on väittänyt, että se olisi ihmiskunnalle onneksi, koska sivistys on turmellut sen peräti.

Tässä puheessa on paljon perää. Ihmiskunta alkaa olla jo täysin kypsä. Neroilla ei ole enää mitään luomista ja miljoonat väkevät käsivarret roikkuvat jouten. Yleinen työttömyys vallitsee. Ja ellei maailma kiihkeästi rakentaisi uusia sotahirviöitä ja tehokkaita myrkkykaasuja, niin toden se tekisi; mutta nyt on kuitenkin aina se pelastava mahdollisuus, että kaikki liika rihkama ja ylituotanto voidaan verrattain näppärästi hajottaa atoomeiksi. Saavathan olla erään silmänräpäyksen vapaina, kunnes kemian ja fysiikan lait ne jälleen vangitsevat ja alkavat niistä kyhätä uusia kulmakiviä maailmankaikkeudelle.

Kauniimpaa ja inhimillisempää kuitenkin olisi, että rauhallisesti ja yksimielisesti pudotettaisiin kaikki sivistyksen rihkama nilkkoihin, juostaisiin aidattomille laitumille ja heitettäisiin muutama iloinen kuperkeikka uuden historiantakaisen aikakauden alkajaisiksi. Mutta mistä löytyy se koskematon kolkka, jossa ei edes puunkylkeen olisi piirretty sivistyksen ensimmäisiä aakkosia tai taiteen alkeellisia perusviivoja?

Sen löytäjälle pitäisi myöntää paras omenapuu siitä uudesta paratiisista. Se kyllä olisi alkuna luokkarajoihin ja epäkohtiin uudessakin yhteiskunnassa; mutta ellei ole epäkohtia ei voi olla hyviäkään puolia. Yleinen mukavuus on samaa kuin yleinen epämukavuus ja elämän viisas tarkoitus on kilvoitella epämukavuudesta mukavuuteen. Siinä kyllä riittää puuhaa yhdeksi ihmisiäksi, eikä meillä enempää olekaan. Jos me tästä vähän jatkaisimme, tulisimme siihen mistä lähdimmekin, ja voisimme sanoa kuten filosofi Leibniz, että tämä maailma on kuitenkin ”paras mahdollinen maailma”.

Luontoon palaamisellakaan ei pitkälle potkita. Ei ole pitkä aika, kun idässä päin perustettiin oikea luonnonparantola ja –paratiisi, nyt siellä on ja taas myrkkykaasua jokainen käyttökelpoinen tynnyri täynnä – veljeyden ja tasa-arvoisuuden ylöspidoksi. Hm – mitäpäs me voimme sille, että luonto puhkaisee sudelle hampaat ja lampaasta kehittää hyvää paistia, ja että yksi kasvi keittää myrkkyä ja toinen makeaa mettä; kuitenkaan ”luonto ei muodosta mitään virheellistä(la nature ne fait rien d´incorrect), väittää Diderot.

Niin että ohdakkeinen se on maailmanparantajankin polku, alkoipa se jo kehdosta tai vasta haudasta. Sillä kun nämä kaksi päätepistettä yhdistetään katoavat ne ympyrän kehään. 1

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

  1. Kaleva 12.3.1926
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *