Aku pakinoi – Käsiala (1941)

Kalevan lukua Allekirjoittanut nähtävästi lukeutuu myöskin niihin ”huolestuneisiin kansalaisiin”, jotka tyrkyttävät ”paitaansa joka pyykkiin”, mutta niistä huolista pääsee sillä, että tuo ne julki, ja sitten taas tulee niin tyytyväiseksi ja huolettomaksi.

Joo – se Kalevan käsialakilpailu – kyllä se on huomattu. Ei vaan pelkästä vaatimattomuudesta ole tullut osallistuttua siihen. Mutta eipä kilpailu liene siitä paljon kärsinyt, vaikka palkintotuomarit kylläkin ovat kärsineet siitä ilmeisesti. Sillä eräänlainen ilo on toisinaan virkistävää.

Käsialanäytteistä allekirjoittanut ei halua sanoa muuta kuin että sekalaistahan se on seurakunta. Yleensä selvää työtä, niin kuin on luonnollista, kun parastaan koetetaan ja muutamia kauniitakin tuotteita – jopa sielukkaitakin, jos sekin jotain merkitsee. Yleensä ”vanhaa tyyliä”, sillä uudet tyyppikirjaimet osaa vasta vihreä nuoriso, joka istuu vielä koulun penkillä. Ja se, joka nykyisin istuu koulunpenkillä, ei totisesti ehdi kirjoittaa kunnollista käsialaa. Se käy päinsä vasta sitten, kun pääsee leipätyöhön, jossa on tarpeeksi aikaa piirrellä niin hienoja koukeroita kuin kukin kehtaa.

Niin ettei pidä hätäillä ja ruveta ”uutta tyyliä” tuomitsemaan, ennen kuin se on lyönyt itsensä läpi. Sepä se juuri onkin selvää ja yksinkertaista ja ilman turhia ”koukeroita” ja aivan tarpeeksi kaunista. Eihän a’ la rococo ole ollut taiteessakaan enää vuosisatoihin käytössä – miksi se pitäisi säilyä käsialassa?

Mitä sitten tulee niihin entisiin ”hyviin opetusmenetelmiin”, niin kylläpäs ne tunnetaan. Eiköhän se ollut sellaista käsinäpertelyä niin kuin muukin vanha meininki. Silloin puuttuivat perusteetkin ja mahdollisuudet mihinkään vapaaseen yritteliäisyyteen. Täytyi tehdä ja ajatella, niin kuin ”armolliset asetukset säätivät”. Sanalla sanoen: koulussa piti opettaa matkimaan ja kopioimaan, mutta ei suinkaan ajattelemaan. Kaikki piti olla siroa ja nöyrää: kumarrukset, niiaukset ja – käsialakin. Epäselvästä käsialasta olisi voinut joutua Siperiaan.

Nykyinen opetus pyrkii omatajuisen ajattelun kehittämiseen ja siis omatyyliseen kirjoittamiseenkin. On selvä, että jälki tulee aivan erilainen, kun kopioidaan, kuin jos ajatellen kirjoitetaan. Jälkimmäisessä tapauksessa kirjoitus tapahtuu mekaanisesti, tai sanottaisiinko: aistinvaraisesti. Ei pitäisi olla tuntematonta, että kirjoituksen älyllinen ja kirjainteknillinen arvo ovat jyrkästi kääntäen verrannolliset. Oppineitten ”harakanvarpaat” johtuvat siitä sielullisesta perustasta. Vain keskinkertainen tai sitä alempi henkinen saannos antaa myöten kiinnittää huomiota kirjoittamisen ulkoiseen puoleen. Korkeampi henkinen ponnistus on äärimmäisen keskittymisen tulos. Siis käden toiminta muuttuu silloin alitajuiseksi. Vai vielä sitten pitäisi tulla kaunista ja silmää hivelevää jälkeä. No – sitähän kyllä jokainen ymmärtää, ja siihen myöskin tyytyisi. Ja parempi olisikin timanttien antaa olla vuorten onkaloissa. Ne pysyisivät kuitenkin puhtaina.

Ei ole tarkoitus viisastella, mutta ei pidä ”huolestuneitten kansalaistenkaan” aina syyttää pahasta tahdosta niitä, jotka jättävät näpertelyn niille, jotka sen taidon osaavat, mutta eivät paljon muuta. Suuri henki on luonut maailman. Ja hengen voimalla se on tehty elämänkelpoiseksi niillekin, jotka sitä kykenevät vain raiskaamaan ja hävittämään.

Lukijan ei nyt kuitenkaan pidä luulla allekirjoittaneen pitävän itseään suurena henkenä, mutta allekirjoittaneella on kieltämättä suuri vastenmielisyys ”huolestuneita kansalaisia” kohtaan, jotka eivät osaa muuta kuin murjottaa, ja murjottaminen on tarttuva tauti, joka ehkäisee kaiken hyvinvoinnin ja muun jälleenrakennustyön. Omatekoiset marttyyrit eivät ketään säälitä. Päinvastoin.

Yleensä ei nähtävästi olla selvillä nykyisestä kansakoulun opetussuunnitelmasta, koska luullaan, että varsinaista kaunokirjoitusta ei muka opeteta. Kyllä opetetaan yläkoulun I:llä ja II:lla vuosiosastolla tavallisesti kolme viikkotuntia ja voidaan käyttää tällöin painetulla malleilla varustettuja vihkoja ja järjestelmä on paljon parempi kuin entiset ”hyvät järjestelmät”. Siinä kun on, paitsi kirjainmallit, monipuoliset muotoharjoitelmat, joiden kautta vähitellen päästään mekaaniseen tottumukseen, johon kirjoituksessa loppujen lopuksi on päästävä, jos kerran ajatellen kirjoitetaan eikä vain kopioida, kuten entiseen ”hyvään aikaan” tehtiin.

Oppikoulua käyvä nuoriso tosiaankin näyttää mielellään luovan omia muotoja kirjoitukselleen, mutta murrosiässä luonnollisesti täytyy yrittää olla jotain aivan erikoista – täytyy tekeytyä oppineeksi vähän liian aikaisin, vaikka opinnot ovat vielä kesken. Mutta ehkäpä asia korjaantuisi paljon, jos ylioppilaskirjoituksissa vaadittaisin näyte myöskin kaunokirjoituksessa. Näitä kokeita kohtihan oppilaat ”suunnistavat” kahdeksan pitkää vuotta. Mitä ei vaadita, siitä ei välitetä. Vaikka paljon siellä vaaditaankin, sellaistakin, mikä maallikoista tuntuu suorastaan naurettavalta – esim. ne matematiikan saivartelut sellaisissa asioissa, missä terve käytännöllinen äly sanelisi asian paljon ymmärrettävämmin ja yksinkertaisemmin. Ei nyt ole kysymys siitä kaikkein korkeimmasta matematiikasta, joka on suorastaan sairaalloista neroutta. Sanon tämän ”huolestuneena perheenisänä”, joten ei sitä tarvitse ottaa vakavalta kannalta.

Aku 1

  1. Kaleva 26.4.1941
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *