Aku pakinoi – Kannulan piian jalasta (1921)

Paremman puutteessa.

Kalevan lukua Kannulan piian jalka ei erikoisesti ansaitsisi tulla paljastetuksi suuren ja uteliaan yleisön eteen – onpahan vain sellainen tavallinen kulkuneuvo, joka käy täydestä yhtä hyvin tanssitalon oksaisella ja notkuvalla permannolla kuin navetan erinäisistä syistä liukkaalla lattialla – mutta Kannulan piian jalkaa kohtasi onnettomuus eräänä kuutamoyönä yleisessä mäenlaskukilpailussa, joka toimeenpantiin iltamista palatessa klo 1:n ja 2:n välillä Pukkilan törmällä 70 asteen kulmassa. Ja niin kuin arv. lukija tietää kuuluu tällainen tapaus asioihin, joiden salaaminen yleisöltä olisi rikos samaista yleisöä kohtaan. Ja erittäinkin Kannulan piian jalkaa kohtaan, joka loukkaantui melko pahoin ja oli vielä tanssihiestä märkä loukkaantuessaan.

Ja siitä yritti tulla paha siitä jalasta – niin paha, että Kannulan renki seuraavana aamuna rupesi kertomaan tapauksista, jolloin tuollainen jalka on täytynyt toimittaa asiantuntijan käsiteltäväksi.

Piika katsoi kiitollisena renkiin ja anovana isäntään ja seurauksena oli, että piian jalka käärittiin peittoihin – piika luonnollisesti myöskin – ja renki istui kuskinpukille ja sanoi – So ruuna!

Ruuna lähti hölkyttelemään ja renki puhkesi viheltämään kiperän polkan sävelmää tietämättä, että se koski jalkaan niin kuin sitä olisi jo sahattu poikki.

Lääkäri ei ollut heti tavattavissa. Täytyi odottaa. Mikäs siinä auttoi! Piika istua jekotti reessä. Hän kun ei päässyt kantamatta mihinkään. Renki seisoi uskollisesti vieressä. Mutta rengin jalkoja rupesi palelemaan. Hän pyysi päästä vähän jalottelemaan ja sai siihen luvan piialta sillä ehdolla, ettei saa poistua kauaksi.

Mutta kylällä oli yhtä ja toista katseltavaa ja renki antoi uteliaan katseensa harhailla oikeaan ja vasempaan, eniten eteen mutta myöskin taaksepäin, milloin sattui kauniimpaa sukupuolta vastaan tulemaan.

Äkkäsi hän ihmeekseen, että ihmisiä virtasi kirkkoon maanantaipäivänä! Sepä merkillistä! Käynpä tuollakin.

Ja hän teki niin sekä ihmeekseen löysi vihdoin itsensä keskeltä tyttöparvea, joka oli tullut muka kuuntelemaan käräjäsaarnaa, mutta ennen kaikkea katselemaan yhtä suruttomia poikamiehiä.

Renki oli jo puolituntia sitten unohtanut piian niinhyvin terveen kuin kipeänkin jalan ja kuherteli tuntemattomien tyttöjen kanssa niin kuin konsanaan täysikasvuinen nuori mies voi – kirkon penkissä vakavien naamojen edessä.

Sekin hauskuus viimein loppu, ja renki päästi ujostelemattoman huokauksen sekä tunsi kuin häneltä olisi riistetty pari kylkiluuta, josta ei tehty vaimoa ainakaan hänelle.

Samassa hän muisti piian kipeän jalan ja yleensä koko piian. Hän tuli kironneeksi ja lähti juoksemaan lääkärille päin saaden jälkeensä toistakymmentä koiraa ja yhden ensitalvisen hevosenvarsan.

Kun seurue suurella äänellä viimein saapui paikalle, oli piika kadonnut reestä. Renkiä alkoi omituisesti puistattaa ja hän rupesi kauhuissaan päästelemään irti hevosta antaakseen sen laukata kotiin tyynnyttääkseen häiriintynyttä sielunelämäänsä; mutta sattui tulemaan siihen eräs ukonköntys, joka omituisesti hymyillen kysyi: – Sinäkö olet Kannulan renki?

Renki ei oikein tiennyt mitä vastata, mutta tunnusti kuitenkin olevansa jotain sinnepäin. – Mihin hiiteen sinä lähdit? Se piika huusi apua, kun oli jo jäätymässä, ja me nostimme sen tuonne Huhkisen pirttiin sulamaan. Sen jalkakin on jo paikoillaan – kannoimme sen lääkärille miehissä.

Mitä sitten seurasi, se kuuluu niihin kolmannelle kuulumattomiin asioihin, joista olemme aina valmiit vaikenemaan – mikäli mahdollista. Niin paljon kuitenkin saanemme sanoa, että kysymystä ei pohdittu enää paluumatkalla. Renki oli kovin vakavan näköinen, niin kuin ainakin se, jolla on kutsumusta arkipäivänäkin käydä kirkossa. Ja piialla oli paatunut ja kova kiilto punertuneiden silmien kalvossa.

Sattuuhan sitä ikävyyksiä tässä maailmassa. On niitä sattunut meillekin nuoruutemme kultaisina päivinä, jotka eivät ole vielä kovin kaukana.

Mutta me olemme valmiit sovittamaan rikoksemme, ja Kannulan rengin häpeä älköön menkö tämän pitemmälle, sillä Kannulan piian keskinkertainen takajalka on saanut julkisuutta enemmän kuin tarpeeksi, sillä meidän kaikessa tapauksessa koppava kynämme enemmän kuin harvoin laskeutuu tavallisen piikaihmisen takajalkojen tasalle.

On sentäs ero niissäkin. Niin kuin yleensä kaikessa.
Asiantuntemuksella.

Aku 1

Puhtaaksikirjoitus: G. A. Ala-Kojolan pojantytär.

  1. Kaleva 26.2.1921
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *