Aku pakinoi – Jalorotuinen vasikka (1926)

Muhoksen bensiiniasema (1927)

Niitä on vasikoitakin eri rotuisia, niin kuin ihmisiäkin ja muuta luomakuntaa, mikä mitäkin.

Joo, se on nyt henkinen työväestö enimmäkseen lomalla. Älypattereista on ruuvattu varakappaleet ”poikkee”, eikä ole siis niin nuukaa, mitä lörisee tai löriseekö mitään; mutta eihän sitä aina saata olla lörisemättäkään.

Ja koska kerran ollaan vapaana ja joutilaana ynnä eletään herroiksi, (työtä raatavan kansan kustannuksella) niin sitä tietysti täytyy saada istua ”fordissa” ja muissa nykyajan mukavuuksissa ja antaa pölyn ja hajun lentää jalankulkijain ja muun alemman kansan silmille, ettei luokkatietoisuus häviäisi kansasta ja sekarotuisuus saisi jalansijaa, vaan valintavapaus ja muu darvinismi säilyisi luomakunnassa.

Oltiin Oulussa käymässä – on soma tutustua noihin tasavallan pikkukaupunkeihin – ja lähdettiin pistäytymään maaseudullakin. Yksi sellainen ns. matkustaja-auto siinä odotti uhrejaan. Se olikin jo aivan täynnä. Pari miestä istui matkustajalaukkunsa päällä keskellä olevassa tyhjässä paikassa ja seinillä olevat penkit olivat osaksi kaksin kerroin kuormitetut, mutta oli siinä allekirjoittaneellakin vielä sija, vaikka tiukkaa tehtiin. Sitten siihen vielä tuli kaksi lihavaa isäntää ja mahtuivathan nekin, kunhan olivat oviaukosta selviytyneet.

Ja sitten se törähti ja nytkähti ja rytkähti ja eikös vaan lähtenyt jyrräämään eteenpäin, vaikka me luulimme, että se kyllä ”lykkää länget korviin”. Kysymys on luonnollisesti siitä ns. matkustaja-autosta. Se kun vain sytkytti ja rytkytti, ja kohta oltiin maaseudun veräjällä – eli miksi tulliksi ne sanovat sitä pikkukaupunkilaiset.

Siinä oli meitä sellainen sekalainen seurakunta: oli vanhoja ukkoja, ns. akkoja, nuoria koulutyttöjä eli melkein jo neitosia, nuoria miehiä ja vähän vanhempia miehiä.

Tällainen ”läheinen” kanssakäyminen nostaa helposti tunnelman korkealle. Ja niinpä nytkin. Kun oli päästy ohi liiemman alkukainouden, rupesivat jo peräpuolessa laulelemaan. Ihan moniäänisesti. Sellaista sivistynyttä seuraa! Kohta alkoi keulassakin hyrinä. Yksiäänistä kansansävelmää, jotka ovat toisinaan niin kauniita, kun ovat ollakseen. Ja niin lauloi vuoroin peräpuolen kuoro taidelyriikkaa – ja keulan lauluseura – kansanlauluja.

Näin kun oli muuan kilometri vajottu maaseutuun ja päästy muutenkin hyvään ja vapaaseen tunnelmaan, pyrki autoon vielä pari matkustajaa taipaleelta.

– Ei sovi! väitti yleisö.

– Täytyy ne ottaa, sanoi kuljettaja, ovat etukäteen tilanneet paikat.

Ja otettiin ne, ja mahtuivathan ne – roikkuivat jossain melkein ohjaajan niskassa.

Eikä siitä tunnelmakaan kärsinyt – päinvastoin. Ei aikaakaan, niin ilmestyi esiin jonkunlainen mehupullo eräästä taskusta, niin kuin etiketistä saattoi tuta. Mutta tavallista makeampaa mehua se näytti olevan, mikäli sen vaikutukset tulivat ilmi. Keula oli saanut lisävoimia niin että peräpuolen kuoro alkoi hävitä äänivaroissa.

Näin kun oli tunkeuduttu yhä syvemmälle rauhalliseen maaseutuun, pysähtyi kulkuneuvo taas, ja yksi matkustaja pyrki vielä seuraan. Se oli tämän romaanin nimihenkilö, se ulkolais-rotuinen vasikka. Sillä oli alaosa säkissä, mutta jalomuotoinen ja -värinen pääpuoli vapaana. Se laskettiin allekirjoittaneen jalkain päälle – muualla ei ollut enää sijaa.

Sillä oli oma hajunsa ja äänikertansa, mutta sehän vain täydensi yleisvaikutusta ja kohotti – niin sanoaksemme – juhlatunnelmaa. Ja vasikan omistaja vakuutti, että se on arvokas kapine, että:

– Olisivatpa nämä kaikki matkustajat tällaisia vasikoita, niin olisi eri tyyris lasti.

Sitten sille päätettiin antaa nimi. Peräpuolen kuoron jäsenet tahtoivat kostaa häviönsä ja ehdottivat peräti rumaa nimeä; mutta omistaja loukkaantui ja kääntyi allekirjoittaneen puoleen pyynnöllä, että me keksisimme oikein kauniin ja kunniallisen nimen vasikalle.

Me raukat jouduimme ihan hämilleen tästä luottamuksesta, emmekä keksineet mitään nimeä – mitäs tyhjää.

Nimettä se jäi vasikka. Mutta tunnelma ei siitä kärsinyt, ja niin sitä vaan mennä jyrrättiin yhä syvemmälle neitseellisen maaseudun viattomaan helmaan. 1

Aku

  1. Kaleva 16.6.1926
Kategoria(t): yleistä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *